Niin monta asiaa on tapahtunut ja niin monta asiaa haluisin kertoa, mutta en tiedä miten. Tänään oon ollut poissa Suomesta tasan viikon, mutta viikko tuntuu pikemminkin parilta kuukaudelta. Hyvällä ja huonolla tavalla. Now where to start... Lensin siis mun suomalaisen co-yearin Armin kanssa Mumbaihin Istanbulin kautta. Matka kokonaisuudessaan oli ihan siedettävä, vaihto sujui hyvin ja lentokoneruoka - josta en yleensä kauheesti välitä - oli yllättävän hyvää. Meidän molemmilla lennoilla oli pikku televisiot kiinnitettynä edessä olevaan istuimeen, joten lopulta katsoin leffoja enkä nukkunut ollenkaan, mikä ei ollut nyt myöhemmin ajateltuna kauhean hyvä päätös :D Meidän kone laskeutui Mumbaihin puoli viideltä aamulla, jolloin kello oli Suomessa tasan kaksi aamuyöllä. Matkalaukut me saatiin kuitenkin vasta puolentoista tunnin päästä, sillä ensin piti jonottaa passport controliin, mikä oli aika puuduttavaa 12 tunnin matkustamisen jälkeen. Saatiin vähän maistiaisia intialaisesta byrokratiasta ja aksentista, mutta lopulta parin mutkan jälkeen selvittiin Armin kanssa ulos lentokentältä, jossa mm. meidän kakkonen Elias olikin jo odottamassa koulun kyltin kanssa.
 |
| Pala Mumbaita bussin ikkunasta. Hassua, kuinka oikeelle katsoessa saattoi nähdä tosi hulppeita kerrostaloja, kun taas katseen kääntyessä vasemmalle saattoi näkökenttään osua tän kaltaisia slummeja.
Mua varoiteltiin monesti kulttuurishokista, joka iskisi heti kun astuisin Intian maaperälle. Se ei ollut omalla kohdallani kuitenkaan niin järisyttävä mitä kuvittelin, sillä se osa Mumbaista, mitä pystyin haistamaan ja kuulemaan ja tuntemaan ja näkemään bussin ikkunasta, herätti aika paljon Vietnam-viboja.
Lähdettiin koulun jeepillä lentokentältä vasta siinä kymmenen maissa, sillä meidän piti odottaa muita ykkösiä saapuvaksi. Matka Mumbaista koululle kesti sen kuutisen tuntia, joka soljui kuitenkin ohi melko kivuttomasti, sillä väsymyksestä huolimatta me kaikki ykköset oltiin niin innoissamme, ettei maltettu edes nukkua. Ja ne maisemat, mitä bussista näki... Ei siinä halunnut pistää silmiä kiinni, koska joka sekunnilla näkee jotain uutta, mitä Suomessa ei ikinä pystyisi bongamaan. Kun koululle oli matkaa enää puoli tuntia, kaikki käytännössä hyppivät ylös ja alas omilla penkeillään, sillä oli ihan uskomatonta ajatella että me ollaan kohta perillä, että se mitä me ollaan odotettu monia kuukausia (tai jopa vuosia) tapahtuu vihdoin.
|
 |
| Maisemaa bussin ikkunasta, kun päästiin jo pois Mumbaista ja oltiin lähellä Punea. Kaikkialla on niin vihreää, koska Intiassa on monsuuni meneillään.
Perillä meille annettin avaimet omiin huoneisiimme ja aikaa purkaa laukkuja sekä levätä omassa rauhassa. Mä asun wada vitosessa, jota kutsutaan luksuswadaksi; meillä on isommat huoneet, kaksi kylppäriä, parempi netti ja sen sellaista. Kuitenkin meidän common room ei ole vielä valmis, eikä meillä ole samanlaisia hengauspaikkoja kuin muilla wadoilla. Eli tässä on hyviä ja huonoja puolia, mutta oon itse kyllä todella tyytyväinen :) Meidän huoneessa asuu poikkeuksellisesti viisi ihmistä; kaksi kakkosta ja kolme ykköstä. Mun huonekaverit on Intiasta, Kiinasta, Singaporesta ja Zimbabwesta, eli erilaisia kansallisuuksia ja maita riittää kyllä!
Ekoina päivinä meillä ei ollut oikeastaan mitään erityisempää ohjelmaa; mä lähinnä vaeltelin kampuksella eksyen samalla, tutustuin uusiin ihmisiin, hoidin pakolliset byrokratiajutut ja muodollisuudet pois alta ja koitin vaan totutella siihen faktaan, että oon tosiaan täällä. Mua vähän harmitti, etten pääse viettämään synttäreitäni kotona perheen ja kavereiden kanssa, mutta se ajatus kyllä hävisi aika pian! Menin 20. päivä nukkumaan melko aikaisin siinä puoli kahdentoista maissa, sillä olin vieläkin hieman jet lagged, ja halusin myös nukkua varastoon tulevaa orientation (oikeastaan integration) weekiä varten. En kyllä ehtinyt edes maata sängyssä kovinkaan kauan, kun havahduin siihen että mun suomalaiset sekä vietnamilaiset co-yearit ja second yearit oli mun sängyn ympärillä kakun kanssa laulamassa synttärilaulua!! Kello oli kuulemma tasan kaksitoista yöllä ja päivä oli vaihtunut mun synttäripäiväksi ja he kaikki tiesivät sen ja mä olin sanaton. Mut houkuteltiin alas pihalle, ja portaita alas kävellessäni näin joukon ihmisiä, jotka myöskin lauloivat onnitellakseen mua. Sain haleja ja lahjoja ja onnentoivotuksia, suurin osa vieläpä sellasilta ihmisiltä, joiden nimiä en tiennyt tai muistanut. MUWCI-synttärit on kuulemma aina tämmösiä, joten en malta oottaa, että saan tehdä tän kaiken jollekin muulle. Spread happiness.
|
 |
| Mun synttärilahja!!! Mehua, kuukakkuja, merilevää, suklaata, tikkareita sekä hammastahnaa (:-D). (Silloin) tuntemattomat ihmiset oli nopeasti vaan heitellyt kaikkea (ruokaa) mistä ne raaski luopua tohon siniseen laatikkoon. Parasta.
Orientation week on jo aika lailla loppusuorallaan; huomenna meillä alkaa academic orientation, jolloin me käydään jo tunneilla ja katsotaan, mitkä aineet ja opettajat kiinnostavat tai natsaavat eniten. Meillä on ollut tällä viikolla monipuolista ohjelmaa leikeistä keskusteluihin, ajatuksena totutella meidät UWC-elämään ja MUWCI:in ylipäätänsä. Tänään meillä on illalla first year show, jossa nimensä mukaisesti vaan me ykköset esiinnytään. Kakkosten show alkuviikosta oli aika huikea, minkä takia meillä on aikamoiset paineet :D All in all kaikki on ollut mahtavaa, ja oon saanut nukuttuakin jopa sen kuusi-seitsemän tuntia per yö, mikä on siis aika saavutus täällä...Kuulostaa kliseiseltä, mutta täällä oppii joka päivä jotain uutta. Me ykköset edustetaan tänä vuonna 49 eri kansallisuutta, joten kulttuurillisia eriäväisyyksiä syntyy toki, mutta se tässä on koko jutun pointti ja mun mielestä on mahtavaa huomata, kuinka maasta, kansallisuudesta, uskonnosta ja kasvukulttuurista huolimatta meillä on kuitenkin aina jotain yhteistä.
|
 |
| Meillä oli yhtenä ohjelmanumerona campus tour, jossa me opiskelijat saatiin nähdä mm. miten koulun oma vedenpuhdistamo toimii. Kuvassa näkyy yksi niistä kylistä, jotka ympäröi MUWCI:a (koska koulu sijaitsee siis vuoren huipulla).
Mulla oli eilen homestay, joka tarkoittaa sitä, että mennään yleensä kahden opiskelijan ryhmissä läheisiin kyliin tietyn perheen luo ja nukutaan siellä yön yli. Mun kylä oli Shileshwar, joka oli niitä kauempia kyliä ja jonne kävely kesti suunnilleen tunnin. Oon ollut monesti Vietnamissa maaseudulla, joten tiesin ehkä hieman minkälaiset maisemat odottaisivat perillä. Ja silti Shileshwarin karuus iski aika pahasti päin naamaa. Totta kai oon lukenut lehdistä ja nähnyt netistä ja uutisista kuvia köyhemmistä asuinoloista, mutta on täysin eri asia kokea se kaikki itse. Talo, jossa yövyin, oli pienehkö ottaen huomioon kuinka monta ihmistä siellä vakituisesti asui. Länsimaalaista vessaa tai suihkua ollut, eikä myöskään hellaa; kaikki ruoka tehtiin avotulen äärellä. Syöminen tapahtui lattialla ja oikealla kädellä; vasenta kättä ei saa käyttää. Ja se ruoka; söin kaiken valehtelematta kyynelkanavat vuotaen, sillä se oli niin tulista. Mulla oli paikallista kieltä, marathia puhuva second year mukanani, minkä takia kommunikaation kanssa ei ollut suurempia ongelmia. Kylän ihmiset olivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä, vaikka kielimuuria en saanutkaan täysin rikottua.
Koska olin vieras, sain nukkua poikkeuksellisesti sängyssä enkä lattialla. Kyseinen sänky sijaitsi kuitenkin oviaukon lähellä, kahden metrin päässä lehmistä, jotka ammuivat ja rouskuttivat ruokaansa taukoamatta. Samassa huoneessa mun kanssa oli myös kanoja häkeissään, joten kieriskelin koko yön sängyssä eläimellisten äänien tahdissa. Ja samalla mietin, kuinka lukemattomat muut ihmiset maailmassa elävät tällaista elämää päivästä toiseen. Kuinka mä olen suunnattoman etuoikeutettu, koska saan mahdollisuuden elää sellaista elämää mitä parhaillaan elän.
|
 |
| Kuvassa näkyy MPH:n (Multi Purpose Hall, jossa nimensä mukaisesti järjestetään juhlia, seminaareja yms.) edessä sijaitsevat portaat, jonne koko koulu mahtuu kerääntymään yhteen. Portaiden yläpäässä näkyy oviaukko luokkahuoneisiin, jotka on nimetty UWC-koulujen mukaan.
Oon vähän hakoteillä, mitä kaikkea mun pitäisi tai kannattaisi kirjoittaa. En kuitenkaan osaa kuvailla absoluuttisen tarkasti mitä tunnen ja mitä oon kokenut. En sanoisi, että oon muuttunut ihmisenä - se on tuskin mahdollista yhdessä viikossa - mutta mun elämä on kyllä tehnyt totaalisen täyskäännöksen. Kaikki on niin erilaista täällä ja mä yritän vieläkin totutella. Ja vaikka tää on ollut upeaa ja mahtavaa ja niin paljon parempaa mitä kuvittelin, ikävä iskee silti aina välillä. Mutta tiedän kyllä, että tuun pärjäämään täällä.
Pitkä sekava postaus. Kiitos jos jaksoit lukea.
|
