round two

No huhhuh.

Täällä ollaan taas. Itse asiassa kuukausi tulee jo kohtapuoliin täyteen ja vaikka teoriassa mun olisi pitänyt vuoden kokemuksella olla valmistautuneempi kaikkeen, en muistanut miten hektinen tää ensimmäinen kuukausi onkaan. Mulla ei itseasiassa ole minkäänlaista aavistusta miten aika voi olla niin hassu käsite täällä, kuinka neljään viikkoon voi pakkautua niin paljon kokemuksia ja kuinka kuukausi on vilahtanut silmien ohi, mutta samalla tuntuu että oon ollut täällä ikuisuuden. Suomi ja kesä tuntuu olevan niin kaukana.  

15. elokuuta hyvästelin taas Helsinki-Vantaan lentokentällä perheen ja Suomen, mikä ei tällä kertaa odotetusti ollut viime vuoteen verrattuna yhtä henkisesti raskasta. Tiesin mikä mua odottaa perillä, mutta silti koko 24 tunnin matkustamisen aikana mun mieltä painoi hämmennys ja ehkä pelkokin tulevasta vuodesta. Joku viisas ihminen kertoi että kaksivuotinen UWC-elämä rullaa sykleissä, uusi aikakausi korvaa vanhan ja ihmisiä tulee ja menee – ja ne tärkeimmät pysyy sun elämässä. Tämä faktan tiedostin silloin kuin allekirjoitin virallisesti vastaanottaneeni Suomen Kulttuurirahaston stipendin, mutta sen hyväksyminen on ollut melko rankkaa.

Library lawn, joka ei nyt monsuunin aikana kauheesti houkuttele päiväunien ottajia haha. Tuo rakennus on art centre, jossa meillä on visual arts ja film studies tunnit.

Astuin Mumbain lentokentältä ulos, kostea ilma iski mua päin naamaa ja muistutti mua siitä, kuinka viime kerralla yhdistin sen Vietnamiin. Nyt mielessä pyöri vain Intia ja jollain tavalla koti. Kuusituntisen ajomatkan aikana kampukselle ahtauduin jeeppiin muiden MUWCI-opiskelijoiden kanssa ja rullasin ikkunan alas, työsin pääni ulos ja annoin monsuunituulen tuivertaa mun hiuksia. Lähimmän kylän Paudin ohitettua näin viimeinkin MUWCIn ja mun rakkaan kukkulanhuipun joka ei ollut enää rusehtavan keltainen ja kuiva vaan vehreä ja niin niin kaunis. 

Ensimmäinen viikko täällä me kakkoset vietettiin ilman ykkösiä. Tämän viikon sanotaan olevan yksi mielenkiintoisimmista viikoista MUWCIssa, sillä oot täällä vain oman ”batchin” (vuosiluokka?) kanssa ja siksi sulla on tilaisuus tutustua ihmisiin – joiden kanssa oot asunut jo vuoden – paljon paremmmin. Ja sinänsä tää oli ihan totta, tää viikko oli ihan mahtava; spontaaneja kokkailuja, teehetkiä, pienimuotoisia ja intiimejä bileitä joka päivä ja ilta. Tekemistä oli paljon ja koko ajan, ja vaikka opettajat hengittikin niskaan esseistä ja kouluhommista (joita me kaikki onnistuneesti vältettiin tekemästä), oli tää viikko suurimmaksi osaksi vain hengailua ja hyppimistä paikasta toiseen.

Mutta toisaalta tää ensimmäinen viikko oli monille – esimerkiksi mulle – todella rankkaa aikaa koska kampuksen ollessa puoliksi tyhjä, meidän kakkosvuotisten poissaolon tunsi paljon selkeämmin. Joka kolkka muistutti mua viime vuodesta, välillä kävelin automaattisesti eri huoneisiin huomaten että täällä asuu joku toinen eikä se jota tulin moikkaamaan – koska se joku on jo kaukana poissa, yliopistossa tai matkustelemassa tai tekemässä ihan mitä tahansa ihan missä tahansa. Mutta ei täällä. Koska tää ei ole viime vuosi, sen ei kuulukaan olla mutta sen faktan sulatteleminen ja hyväksyminen oli ja on edellään vaikeaa. Kaikki odotti innoissaan ykkösiä vihansekaisin tuntein, sillä kieltämättä me haluttiin pikemmin meidän omat kakkosvuotiset takaisin. Ja täähän ei tietenkään ole reilua, mutta luonnollista ja tapahtuu joka vuonna. 

Mun nurkkaus (tai oikeestaan pelkkä sänky). Sisustuspuoli on hieman kesken vielä - aattelin laittaa vielä parit jouluvalot sinne tänne - mutta ihan kotoisalta tuntuu jo. Wada 5 on huonekokojen suhteen suurin, joten mun nurkkaus on epäinhimillisen suuri ja sen takia suuren kateuden kohteena haha

Ja sitten kun ykköset joukko joukolta saapuivat silmät loistaen innostuksesta, me oltiin yhtäkkiä ihan hukassa. Kampus oli taas täynnä, puuttuva puolisko oli saapunut mutta se pinttynyt ajatus siitä kuinka tää oli se ”väärä” puolisko ei haihtunut ihan heti tai helposti. Satoja uusia nimiä ja kasvoja, orientaatioviikko ja kymmenet tutustumisleikit sekä niiden tuomat pakolliset sosialisoitumisen vaiheet pitivät koko koulun kiireisinä ja varmistivat, että me kakkoset pikku hiljaa opittaisiin päästämään irti viime vuodesta. Aamuviiden mutapainit, pikatreffit, karaoke-illat, aarteenetsintä, buddy ball sekä first and second year showt sekä miljoona muuta aktiveettia, ykkösten pelokkuus ja kakkosten kylmyys laantui ja nyt, kolme viikkoa myöhemmin me ollaan jo ihan sopusoinnussa. Ei ehkä vielä perhe, mutta suunta on oikea. 

Juuri nyt tällä hetkellä elämä alkaa jo valua omaan muottiinsa. Ykköset viimeistelee kouluaine- ja trivenivalintojaan (CAS, ekstra-aktiviteetit) ja alkaa jo oppia, milloin koulun ruokalassa on erityisen hyvää ruokaa tarjolla tai kuinka jouluvalot on ainoa hyväksyttävä valaistusmuoto täällä, puhumattakaan siitä että kenkiä kannattaa aina ravistaa ennen kuin ne laittaa jalkaan – muuten saatat litistää kengissäsi majailevan sammakon kuoliaaksi. Me kakkoset tuskaillaan kouluhommien ja yliopistohakemuksien ja erilaisten tasotestien parissa, minkä takia suurimman osan (no ainakin mun, haha) sosialisoitumisen taso on viime vuoteen verrattuna ihan naurettava.

Wuhuu mutapainiselfie. Herätettiin ykköset viideltä aamulta paistinpannuja käyttäen (siis ihan vaan tuottamaan ääntä haha). Oikealla minä ja Jamie (Hollanti) Ganesh-festivaalin aikana!

IB2:n vaativuutta on kauhisteltu ihan kamalasti ja noh, just nyt loputtoman työtaakan uuvuttamana voin kyllä vahvistaa kyseiset toteamat. Kouluhommia on paljon – ja paljolla meinaan paljon – eikä kaikki yliopistohakuun liittyvät hässäkät helpota yhtään. Oon vieläkin ihan auttamattomasti kujalla mun tulevaisuuteen nähden, mutta näillä näkymin aion hakea Jenkkeihin, Britanniaan ja Hollantiin (Suomi olisi sitten ihan vihoviimeinen vaihtoehto haha). Kaikilla näillä mailla on eri hakusysteemit ja -kriteerit, joten niin. Kiirettä pukkaa. (Tosin en voi kauheesti valittaa koska kyllähän mulla olisi abinakin aika hektistä nyt)

Mutta stressistä huolimatta oon aika onnellinen tällä hetkellä. Tää paikka on ihan ainutlaatuinen ja musta tuntuu että unohdan aina välillä arvostaa MUWCIn maagisuutta ja kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä se tarjoaa. Tänä vuonna oon saanut mun päivärytmin paremmin kuosiin; herään hieman normaalia aikasemmin ja vaihdan pari sanaa pikaisesti mun poikaystävän kanssa (opiskelee Jenkeissä, aikaero ihanat 11,5h), lähden kouluun ja siellä vietän sitten aikaa ihan päivästä riippuen 2-6 tuntia. Lounaaseen (noin kahdelta iltapäivällä) oon kuitenkin aina koulurakennuksissa tai sitten kirjastossa hoitamassa sitä sun tätä. Koulun jälkeen lähes poikkeuksetta illalliseen asti erilaisia ekstra-aktiviteetteja tai kouluhommia tai erilaisia tapaamisia ja kokouksia (joita täällä tapahtuu paljon). After check in (käydään ilmoittamassa meidän wada parenteille että ollaan elossa ruumiin ja sielun voimissa, noin puoli kymmeneltä) koittaa ihan päivästä riippuen epämääräinen sosialisoitumisen vaihe, joka voi olla kokkaamista, leipomista, teekutsuja, leffan katsomista tai ihan yleistä hengailua ja elämästä valittamista yhdessä. Noin kahdeltatoista-yhdeltä painun petiin skypettelemään tai puhumaan mun poikaystävän kanssa hetken, ennen kuin simahdan pois tästä todellisuudesta (oon niin univajeinen täällä että ehdin jopa nähdä kunnollisia unia 10 min nokosien aikana...).

Team Finland 2014-2015 wohoo (huomatkaa pituusero haha), © Tatsuya Yokota

No tulipa kauheen pitkä ja sekava höpöttelypostaus apua :-D Halusin vain ilmoitella että oon hengissä, ja että mulla menee hyvin. Seuraavat kuukaudet tulee olemaan elämäni haastavimpia kuukausia, joten voin varoitella että postauksia ei tule kuulumaan (ihan kuin niitä ois aiemminkin sadellut säännöllisin väliajoin, köh). Tuun sitten päivittelemään kun on aikaa ja tuntuu siltä!

Ja niin jos tulevia hakijoita on taas eksynyt tänne ja on kysyttävää tai ihan mitä tahansa, niin kommenttia vaan tai heittäkää meilillä, tiedän että toistan koko ajan olevani kiireinen mutta multa löytyy kyllä aina aikaa UWC:n ilosanoman levittämiseen :-)

Haleja haleja Suomeen x