i still remember

 ► Bombay Bicycle Club - Dust On The Ground (acoustic)

► Bloc Party - I Still Remember (acoustic)

Tän postauksen kirjoittaminen on koputellut päänkopan perukoilla jo pidemmänkin aikaa erinäisistä syistä johtuen, ja valehtelisin jos väittäisin, että koen olevani nyt "valmis" tähän urakkaan jota olen melko tehokkaasti vältellyt. No mutta, oon ollut Suomessa jo yli kaksi kuukautta ja lähden kohti uusia maisemia viikon kuluttua, minkä takia päätin että it's time - vaikka en täydellisesti tuntemuksiani pysty vielä(kään) pukemaan sanoiksi. Rehellisesti sanoen, en tiedä milloin opin puhumaan MUWCI:sta täysin objektiivisesti ja ilman kirvelevää nostalgiaa. Kaksi kuukautta, enkä vieläkään osaa poimia oikeat sanat ylös sieltä mihin ne putosivat, ihan kuin ne miljoonat kyyneleet ja itkuiset ajatukset viimeisinä päivinä ennen hyvästien ja epätoivoisien see-you-soonien (in year or two or ten, if we're lucky) heittämistä. Jätin Intian ja sen pienen kukkulan miljoonia vuosia sitten.

Tää kesä on ollut mulle kivoista häppeningeistä - kuten vaikkapa Lontoon reissusta perheen kanssa - huolimatta pääsääntöisesti kuitenkin enemmän omaa aikaa itselleni ja mun ajatuksille jota oon hieman epätoivoisestikin välillä yrittänyt saada kasaan. UWC:n jälkeisen elämän, varsinkin ensimmäisen vuoden, on sanottu olevan jatkuvaa totuttelua non-UWC elämäntyyliin; yhtäkkiä ympärillä ei olekaan kymmeniä eri kansallisuuden edustajia, puhuen eri kieliä ja omistaen erilaisia tapoja sekä maailmankatsomuksia, ja ennen kaikkea, mielipiteitä. Oon melko usein parjannut sitä idealistista ja ehkä naiiviakin kuplaa jossa oon elänyt viimeistä kaksi vuotta, mutta tiedän että mulla on (ja tulee olemaan vielä pitkään aikaan) ikävä sitä kaikkea ja en tiedä olenko valmis "oikeaan maailmaan". Kaksi vuotta sitten kirjoitin toivovani enemmän selkeyttä ja jonkinlaista osviittaa siihen mitä haluan elämältäni MUWCI:ssa, mutta ainakin tällä hetkellä voisin sanoa että olen edelleenkin, ellen jopa ehkä enemmän hämmentynyt mun tulevaisuudensuunnitelmista.

Intia, MUWCI ja koko tämä paljon hehkutettu 'suoritin lukion loppuun ulkomailla' -konsepti vaikuttaa jo nyt todella kaukaiselta, ihan kuin tää kaikki olisi tapahtunut jossakin rinnakkaistodellisuudessa. Oon tämän kesän aikana lukenut läpi pre-MUWCI päiväkirjaani ja ihmetellyt, hieman huvittuneesti jopa, idealistisia toiveitani tulevaisuuteen sekä UWC-kokemukseeni liittyen. Kuusitoistavuotias minä elokuussa 2013 on selkeästi eri minä joka nyt naputtelee tätä postausta, ja on mielenkiintoista nähdä ihan tätä blogiakin selaillessa kuinka olen muuttunut. Tätä muutosta en kuitenkaan osaa konkreettisesti kuvailla, en osaa tarkalleen sanoa mikä mussa on nykyään niin erilaista. Osaan vain katsoa taaksepäin, ja kysyä entiseltä itseltäni mihin suuntaan suuntasin, ja missä oon tänä päivänä - olenko mä paremmassa paikassa nykyään kuin kaksi vuotta sitten? Tietenkin uskon nyt olevani sitä mitä UWC ja mä itse myös aina mainostan tuleville hakijoille kun he kysyvät miten tää kokemus muuttaa ihmistä: avarakatseisempi, suvaitsevaisempi, mukautuvaisempi, spontaanimpi, yhteistyökykyisempi, ymmärtäväisempi muita kulttuureita kohtaan, rohkeampi, nöyrempi. Mutta pinnan alla tapahtuu muutakin, ja näitä muutoksia harvemmin huudellaan ääneen. Kukaan ei kerro kuinka nopeasti pienet yksityiskohdat, kuten monsuunisateiden jälkeisen ilman tuoksu tai perjantai-iltaisen kanacurryn maku unohtuvat, ja kuinka pelottavaa on antaa niiden unohtua. Kuinka entinen elämä ennen UWC:ta tuntuu vieraalta, ja kuinka kotiin palattaessa on jatkuva eristäytymisen tunne, kuinka siihen ei osaa enää sopeutua. Kuinka saat kavereiden viimeisimmät elämänpäivitykset aina tunteja reaaliaikaa myöhemmin aikavyöhykkeiden takia - ja kuinka kaikenlainen kommunikaatio ei ole ihan yhtä yksinkertaista enää.

Monet asiat olisi eri tavalla jos olisin jäänyt Suomeen - yksi näistä mainittakoon opiskelupaikka Jenkeissä. Lähden siis yliopistoon rapakon tuolle puolen, määränpäänä Colorado College - pienehkö noin 2000 oppilaan koulu, joka tunnetaan erikoisesta lukukausisysteemistään - nimensä mukaisesti Coloradon osavaltiossa. Colorado College, joka on näin tuttavallisemmin ihan vain CC, on liberal arts college mikä tarkoittaa sitä että pääaine valitaan vasta tokan vuoden lopussa (opiskeluvuosia on kandin tutkintoon neljä), ja ennen sitä saadaan melko vapaasti ikäänkuin lukiotyylillä valita eri kursseja eri aineista ja siten siis vähän kartoittaa omia akateemisia intressejä ennen kuin sitoutuu siihen yhteen aineeseen. Tämän lisäksi CC:ssa on käytössä block plan tavallisen lukuvuoden sijaan, mikä siis tarkoittaa sitä että koko opiskeluvuosi jakautuu 8 "blockiin". Yhden kolme ja puoli viikkoa kestävän blockin aikana opiskellaan vain yhtä kurssia, tehdään koe, lomaillaan neljän päivää, jonka jälkeen jatketaan taas uuden blockin ja kurssin parissa. Melko intensiivinen opiskelumalli siis kyseessä, saa nähdä miten tuun pärjäämään. Viikko jäljellä, ja kuten kaksi vuotta sitten mua pelottaa ihan helvetisti, mutta kai loppujen lopuksi kaikki tulee olemaan hyvin.

Tää postaus tulee melko varmasti olemaan mun blogin, jonka ensisijainen tehtävä olikin vaan antaa jonkinlaista osviittaa mun elämästä näiden kahden vuoden aikana, viimeinen. Kiitos kaikille jotka on mun epäsäännöllisestä postaustahdista mukana roikkuneet mukana, kiitos kaikista kivoista ja rohkaisevista kommenteista, kiitos kysymyksistä ja toivottavasti osasin edes joten kuten vastata niihin. Muhun saa yhteyttä sähköpostilla aina jos tulee vaikkapa UWC:sta jotain kysyttävää, vastailen mielelläni. Vaikka ei nää kaksi vuotta ruusuilla tanssimista ollutkaan, oli ne kuitenkin maailmaa mullistavat.

Tän postauksen, parin kappaleen, kirjoittaminen on vienyt multa pari päivää, mutta mä tiedän että tämän kaiken ymmärtäminen tulee viemään vuosia. En tiedä vielä miten tai miksi muutuin, mitä kaikkea opin ja tein väärin, mikä oli pahinta tai parasta tai tärkeintä. Kaikki vain oli, välillä huomaamattomasti ja välillä sydäntäsärkevästi, ja mä olen kiitollinen siitä. It doesn't have to make sense. At least not yet.

huomenna

... alkaa mun kirjoitukset.

Tosi nurinkurista miettiä että mun IB-loppukokeet (=ylppärit) alkaa huomenna, sillä tää valmistautumisen taso on ollut ihan naurettava :D Oon kunnolla nyt lukenut viiteen aineeseen 10 päivän sisällä, itkettää hieman jos vertaan tätä suomalaiseen lukulomaan.

Valmistun (olettaen siis että pääsen läpi joka aineesta) 20 päivän päästä, jonka jälkeen jään vielä Intiaan reissailemaan. Suomi kutsuu taas 33 päivän kuluttua, ja ehkä joskus silloin yritän puskea jonkinlaista kunnollista postausta ulos, niin paljon on nimittäin ehtinyt tapahtua ja tärkeitä päätöksiä on tullut tehtyä!

Pikapostausta siis vaan että oon vielä ihan elossa (tosin intialainen helle koettelee mun vastustuskykyä melko paljon), ja loppuun haluaisin pistää mun film studies lopputyön jonka parissa työskenneltiin päivät pitkät ja parit all nighteritkin tuli vedettyä! Suosittelen suoraan laittamaan HD-resoluution päälle ettei laatu kärsi :) Toimin siis editoijana ja tää oli film studiesin IB-loppukokeen vastike, joten 1 done 5 more left to go... Wish me luck!

lights out, words gone

Tää biisi on pyörinyt taas repeatilla vähän pidemmän aikaa, Bombay Bicycle Clubin biisit muistuttaa mua aina MUWCI:sta ja viime vuodesta!

Pikaisesti kuulumisia tähän väliin kun mulla on pitkästä aikaa hieman enemmän vapaa-aikaa jesjes! Ekaksi täytyy hehkuttaa että sain eilen mun EE:n (extended essay, 4000 sanan essee joka on yksi IB:n extravaatimuksista) vihdoinkin valmiiksi!!! Eri kouluissa on deadlinet eri aikaan, ja meillä oli se hitusen myöhemmin mikä on vaan ihan hyvä koska en ois muuten ikinä ehtinyt kirjoittamaan tätä valmiiksi. Ja mähän vakuuttelin itselleni, että hoitaisin tän alta viime kesänä... noh. Mulla oli kiva aihe, mutta jostain syystä en ikinä vaan motivoinut itseäni aloittamaan ajoissa ja sen takia pusersinkin ne vikat 1600 sanaa ja hioin mun siskon avustuksella koko esseen kuntoon muutaman päivän sisällä. En suosittele ollenkaan, haha. En mä kauhean ylpeä tosta mun EE:stä ole, mutta ainakin sain sen pois alta ja nyt on aikaa keskittyä muihin (koulu)hommiin.
 

EE DONE!!!

 Tammikuu sujahti melko sumuisessa mielentilassa, koko ajan oli stressiä päällä minkä takia olin kipeäkin jonkin verran. Kuitenkin kivoja juttuja tapahtui paljon, yksi kohokohta oli American Regional Week, joka siis nimensä mukaisesti oli viikko, jolloin Amerikan mailla oli erilaisia tempauksia joiden tarkoituksena oli levittää tietoisuutta omista kulttuureistaan. Tämä tapahtui mm. ruuan, erilaisten puheiden sekä pukeutumispäivien välitykselllä, ja koko viikko huipentui American Regional Eveningiin. 
Mä opiskelen kuudentena IB-aineenani film studiesia, ja mun nykyinen opettaja on pääammatiltaan tuottaja Mumbaissa. Meille oppilaille tarjoutui mahdollisuus päästä parin päivän kestoiseen työharjoitteluun oikeassa leffastudiossa, ja mä siitä innostuneena lähetin kyseisen mainoksen ohjaajalle viestiä. Noh, lopulta mä ja costaricalainen Ruben saatiin luvalliset poissaolot koulusta ja me vietettiin Mumbaissa kolme päivää. Me oltiin apulaisina Kinder-mainoksessa (:D), ja meidän päätehtävinä oli vain pitää huoli logistiikasta ja siitä, että kaikki sujuu ajallaan. Oli mielenkiintoinen mutta tosi rankka kokemus, sillä me työskenneltiin kahtena päivänä yhteensä 24 tuntia. En ikinä olettanut elokuvateollisuuden parissa työskentelemisen olevan näin rankkaa! 

Me lähdettiin Mumbaihin ekaa kertaa julkista liikennettä käyttäen, ja oli kyllä aika lähellä ettei eksytty kokonaan haha. Melko normaalia hypätä kyytiin ja pois liikkuvasta bussista, sillä nää kulkuneuvothan ei pysähdy kunnolla matkustajia varten... Stressaavaa puuhaa tää matkustaminen Intiassa

Tein myös tosi tärkeän ja vaikean päätöksen tammikuun puolivälissä. Olin joulukuun alussa hakenut Global Citizen Year-nimiseen välivuosiohjelmaan, joka tarjoaa 10-kuukautisen etukäteen suunnitellun välivuosiohjelman joko Senegalissa, Intiassa, Brasiliassa tai Ecuadorissa. Tää ohjelma on kaikille avoin kansalaisuudesta riippumatta, mutta täysstipendejä on todella hankala saada ellei sitten ole UWC-opiskelija, sillä meille on tarjolla täysin erillinen stipendi. Noh, mä olen aina harkinnut välivuotta jonkin verran ja tänä vuonna muhun iski palava halu päästä Etelä-Amerikkaan espanjankielentaitoa parantamaan. Siinä mä ilmaisen välivuoden perässä lähettelin hakemusta menemään ihan kummempia miettimättä, mutta pääsinkin haastatteluvaiheeseen asti ja lopulta valituksi.
Niin. Mä pääsin mukaan tähän välivuosiohjelmaan, ja yhtäkkiä kaikki mitä suunnittelin mun tulevaisuudelle (hyväksymiskirjeet Jenkeistä täysin stipendein, yliopisto Jenkeissä ymsymsyms) sai uuden haaran. Mulle tarjoutui mahdollisuus tehdä vapaaehtoistyötä noissa neljässä maissa, mahdollisesti vähin kustannuksin, ja mä olin ihan hukassa mitä tehdä. Tää olisi huikea ja uniikki mahdollisuus, vähän samaan tapaan mitä UWC oli aikoinaan, mutta toisin kuin pari vuotta sitten tällä kertaa mä epäröin todella paljon. En ala elaboroimaan kaikkia niitä plussa- ja miinuspuolia, enkä syitä miksi kieltäydyin, mutta lopulta lähetin kyseiselle järjestölle kiittäen tästä mahdollisuudesta ja sanoin ei. Vielä ei ole varsinaisesti kaduttanut, mutta katellaan sitten myöhemmin elokuussa kun yhtäkkiä muistan että hei, jos olisin valinnut toisin, olisin nyt Ecuadorissa...

American Regional Eveningiä :)

No mutta niin. Meillä alkoi eilen Theatre Season, joka on siis jokavuotinen kuukauden kestävä ajanjakso täynnä erilaisia näytelmiä. Kinnostavia teatteriproggiksia on taas vaikka kuinka monta, joista kohutuin on varmaan Rocky Horror Picture Show, josta sovelletaan luultavasti jonkinlainen MUWCI-versio. Mä itse toimin taas puvustajana kuten viime vuonnakin - kieltämättä teki mieli kokeilla jotain uutta, esim. tuottajan roolia, mutta ajanpuutteen takia päädyin vaan siihen tuttuun ja turvalliseen. Who's Afraid of Virginia Woolf on siis mun näytelmä, ja sitä varten oon vähän tutkinut 1960-luvun muotia ja suunnitellut pukuja. Intiassa, tai ainakaan Punessa ei kauheasti minkäänlaisia kirpputoreja tai second hand-kauppoja ole, joten saattaa olla että joudun taas ompeluhommiin :D Theatre Season on tosi stressaavaa aikaa, mutta se on kyllä sen arvosta ja kaikki tää puurtaminen ja lopulta näytelmien katselu tuo tosi kivaa vaihtoehtoa normaaliin koulurytmiin.

Shivaji Market Punessa, täältä mä ostan mun hedelmät ja jouluvalot ja sen sellaiset :) Tykkään sillä tää on sellainen paikka jossa paikalliset intialaiset käy, saa kokea sitä oikeaa Intiaa.

IB:n suhteen aletaan olla jo loppusuoralla. EE ja TOK on hoidettu pois alta, enää ois vaan muutamat IA:t (internal assessment, eräänlainen essee joka määrittää yleensä 20% loppuarvosanasta) jäljellä, mocksit eli prelit maaliskuun keskivaiheilla ja sitten loppukokeet toukokuussa. Huhhuh. Töitä on tehävänä edelleenkin paljon: mulla on kuukauden sisällä kolmet orals, eli suulliset kokeet enkussa, espanjassa ja film studiessa eli kiirettä pitää edelleenkin. Kuitenkin meillä on miniloma helmikuun lopussa (tällä hetkellä olis suunnitelmissa lähteä jonnekin rannalle laiskottelemaan) ja heti mocksien jälkeen koittaa taas Travel Week, yksi vuoden kohokohdista :) Eli eiköhän noiden lomien voimilla jaksa hoitaa IB ihan kunnialla!

Nolo selfie. Hämmentävää muuten nähdä oma pärstä näin isona näytöllä...

Tämmöstä todella sekavaa kuulumispostausta tähän väliin! Kuvamateriaalin esteettisyys kirvelee mun silmiä mutta noh, näillä mennään. Tsemppiä muuten kaikille hakijoille, toivottavasti heititte ne hakemukset postiin hyvillä mielin :) Paljon haleja Intiasta x

how can UWC change the world?

UWC makes education a force to unite people, nations and cultures for peace and a sustainable future.

Yllä on koko UWC-liikkeen hyvin mahtipontiselta vaikuttava mission statement, jonka lähes jokainen UWC-opiskelija osaa melkein sana sanalta ulkoa. Tätä virkettä en uskalla suomentaa, mutta näin Suomen UWC-yhdistys tiivistäisi kyseisen sanoman: 

[UWC:n] Päämääränä on tehdä kansainvälisestä koulutuksesta yhteisymmärrystä edistävä voima ja vähentää ennakkoluuloja.

Puolentoista vuoden taipaleen kyynistämänä suhtaudun tähän lausuntoon hieman skeptisemmin, mutta pakko myöntää että mäkin olin yksi niistä, jotka saapui Intiaan silmät kiiluen innostuksesta ja hehkuen idealismia. Melko pian kun joutuu todella UWC-elämän syövereihin, ymmärtää että mikään paikka ei ole täydellinen eikä mikään järjestö toimi saumattomasti omien tavoitteidensa mukaisesti. Tämä realisaatio tietenkin tyrkkää pilvilinnasta alas melko töykeästi, mutta yllättävän nopeasti sitä kuitenkin hyväksyy faktat ja murehtimisen sijasta kuitenkin keskittyy kaikkeen hyvään, jota tällä järjestöllä on tarjota - ja mitä se on antanut mun elämälle.

UWC:lla on tietty maine, jota me opiskelijat ollaan ehkä alitajuntaisesti pidetty yllä ja jopa vahvistettu. "Hippikoulu", "maailmanparantajameininki", "joukko tyhmiä idealisteja" - melko tuttuja ja usein kuultuja nimiä joilla ainakin MUWCI:a on kuvailtu. Jollain mun kavereilla on sellainen käsitys, että me aloitetaan päivämme joogalla sekä teellä ja puhutaan henkeviä koko päivän parin mediaatiotauon voimin. "Parannetaan maailmaa." Tietenkin näin kärjistettyjä kuvitelmia ei monella onneksi ole, mutta kieltämättä tosi moni luulee, että tää on jokin eliittikoulu joka "valmentaa" tulevaisuuden päätöksentekijöitä ja vaikuttajia ja johtajia. Tietenkin IB-tutkinto kaikkine ekstravaatimuksineen - tärkeimpänä mainittakoon CAS-ohjelma, joka pyrkii tasapainottamaan IB:n painavaa akateemisuutta luovuuteen ja urheiluun keskittyvillä harrastuksillä sekä vapaaehtoistyöllä - tarjoaa moniuloitteisemman lukiokokemuksen sekä valmentaa elämään paremmin kuin vaikkapa pelkkä suomalainen yliopistotutkinto, johon kuuluu puhtaasti vaan se koulu. UWC-kouluilla on kirsikkana kakun päällä tietenkin monikulttuurisuus, joka tuo jokapäiväiseen elämään täysin erilaisen maun. Ihmiset ovat intohimoisia ja uteliaita, tiedonjanoisia muita ihmisiä ja kulttuureja kohtaan. UWC:n hakuprosessi on maasta riippuen suhteellisen helppo tai äärimmäisen vaikea, mutta loppujen lopuksi kouluihin kuitenkin suodattuu sellaisia ihmisiä, jotka välittää maailmanmenosta ja joilla on intressejä, tahtoa ja kykyjä takertua asioihin, jotka ei tämän ikäluokan keskivertotallaajaa liiemmin kiinnostaisi. Ja "keskivertotallaajalla" en halua loukata ketään tai varsinkaan asettaa UWC-opiskelijoita jalustalle muiden yläpuolelle - "ylimieliset paskiaiset" on nimittäin myös aika tuttu sana kuvailemaan meitä opiskelijoita - vaan ihan vain alleviivata sen faktan, että siinä nuoruuden ja aikuisuuden välillä eri ihmisillä on elämässään eri prioriteetteja, minkä takia UWC ei sopisi kaikille kuin nenä päähän.

Mutta näenkö mä täällä tulevaisuuden merkkihenkilöitä? Kyllä ja en. Tästä(kin) paikasta löytyy niitä ihmisiä joita voisin luokitella täydellisyyttä hipoviksi, ihan kaikissa elämän osa-alueissa. Sellaisia ihmisiä, joita voisin kuvitella johtamaan maailman suuryrityksiä, istumaan oman maansa parlamentissa tai työskentelemään tieteen nimissä uusia parannuskeinoja etsien. Sellaisia ihmisiä, joita vanhempana nään YK:n lähettiläinä ja muistan kuinka aikoinaan me kokattiin yhdessä pikanuudeleita aamuneljältä. Mutta enemmän mä näen sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä hukassa elämänsä kanssa kuin mä olen. Nuoria, joilla on unelmia ja UWC-kokemuksen myötä ehkä paremmat resurssit lähteä jahtaamaan niitä. UWC tarjoaa korvaamattomat lähtökohdat sellaisille ihmisille, jotka haluavat muuttaa maailmaa, mutta en väittäisi koulujen olevan maailmanparantajatehtaita, jotka sylkevät liukuhihnalla ulos tulevaisuuden päättäjiä. UWC-koulut eivät ole ihmekoneita, jotka taikovat jokaisesta yksilöstä aktiivisen kansalaisen, joka intohimoisesti ottaa elämäntehtäväkseen maailman parantamisen keinolla tai toisella. Joistakin kyllä, mutta suuresta osasta ei.

Miten UWC sitten kantaa kortensa kokoon tässä yhteiskunnassa? Mä itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että UWC ei suoranaisesti muuta maailmaa, vaan se muuttaa yksilön maailman. Tätä kokemusta on tosi hankala pukea sanoiksi, ja kliseisesti mä tyydyn vaan toteamaan, että UWC:ta ei voi ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse. Sisäoppilaitoksessa eläminen reilun kahdensadan muun nuoren kesken olisi jo sellaisenaan melko mullistava kokemus tässä elämäntilanteessa, mutta kun soppaan heittää vielä lähes sata eri kansallisuutta ja kulttuuria, kieliä ja uskontoja, tulee kaikesta astetta mielenkiintoisempaa. Jokapäiväiset keskustelut saavat uuden säväyksen, ja oman kulttuurin jakaminen arkisessa kontekstissa (esimerkiksi ruuan tai musiikin kautta) ei ole ikinä ollut helpompaa. Valehtelematta voin sanoa että lähes joka päivä mä opin jotain uutta ihan vaan olemalla ja elämällä täällä muiden ihmisten kanssa. Mun ei tarvitse tietoisesti hakea tietoa ja uusia ajatuksia sekä oivalluksia, vaan pelkästään avoimin mielin ja aistit vastaanottavaisina pystyn imemään itteeni niin paljon mielenkiintoisia ja omista poikkeavia näkemyksiä ja mielipiteitä. Täällä ymmärtää, kuinka kasvatuksella ja elinympäristöllä voi olla niin paljon vaikutusta ihmisten elämänkatsomuksiin, mutta samalla iloiten huomata, kuinka eriäväisyyksistä huolimatta monesti ihmisten perusarvot ja -moraalit ovat samat. Kuinka empatia ja rakkaus sekä kunnioitus on tunteita, joita jokainen arvostaa ja vaalii taustastaan huolimatta.

Mä koen MUWCI:n kukkulanpäällisenä kuplana, erillisenä maailmana. Meidän yhteisö on kovin pieni, mikä mahdollistaa monet asiat mitä esimerkiksi en mun entisessä lukiossa Ressussa pystyisi ikinä kokemaan. Yleisistä harhaluuloista huolimatta meidän koulu on tietyissä aspekteissa kuin mikä tahansa muu lukio. Kaikki tulee toimeen keskenään mutta ei tosiaan ole toistensa ylimpiä ystäviä, klikkejä syntyy, juorut kulkee koko kampuksen läpi parissa päivässä ja draamaa on paljon - ja paljolla meinaan paljon,  niin opettajien kuin opiskelijoiden keskuudessa. Tää fakta pistää sosiaaliset taidot koetukselle, kun vähän väliä jouduu sovittelemaan muiden riitoja tai näkemään ei-niin-mieluisia ihmisiä joka päivä ja olla vielä sivistyneissä väleissä - mikä on tietenkin ihan korvaamaton taito tulevaisuutta ajatellen. MUWCI:ssa korostetaan ja kannustetaan itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun, oman äänensä rohkeaan käyttöön sekä omien mielipiteisiinsä uskomiseen. Täällä saa sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä tosi helposti ja paljon huomiota, joka sitten tietenkin opettaa kuinka seisoa omien sanojensa takana sekä kuinka oma mielipide kannattaa aina ilmaista, vaikka se olisikin massavirran vastainen. Samaan aikaan täällä oppii kunnioitusta ihan uudella tasolla sekä ajattelemaan asioita muiden ihmisten kannalta ei vain henkilökohtaisesta näkökulmasta, vaan muita kulttuureita, uskomuksia sekä vakaumuksia huomioon ottaen.

Mä uskon, että UWC:n myötä maailma tuntuu kutistuvan. Kansainväliset uutiset koskettaa syvemmällä, henkilökohtaisemmalla ja tunteellisemmalla tasolla, sillä yhtäkkiä omaatkin rakkaita, tärkeitä ihmisiä ympäri maailmaa, joilla onkin konkreettinen side kyseiseen tapahtumaan. Pala sua on jokaisessa maailman kolkassa, sillä sun rakastamat ihmiset ovat myöskin hajaantuneet kaikkialle. UWC antaa niin paljon sekä pistää ajattelemaan ja näkemään maailmaa uudesta perspektiivistä. UWC muuttaa jokaisen yksilön maailman. Ja ehkä jokainen yksilö omalla panoksellaan auttaa sitten tekemään tästä maailmasta paremman paikan.

*

Multa pyydettiin kommenteissa kertomaan miten UWC voi muuttaa maailmaa, ja mun mielestä tää oli niin mielenkiintoinen kysymys että päätin tehdä kunnollisen postauksen! Kaikki tämä siis mun omasta näkökulmasta tietenkin, mutta toivottavasti oli kiintoisaa luettavaa :) Voisin puhua tästä aiheesta ikuisuuksiin, mutta ehkä tää on tällä kerralla tarpeeksi haha.

Mulla tulee viikko täyteen kohta MUWCI:ssa, neljäs termi on rullannut käyntiin melko kiireisissä merkeissä, kuten aina... Tän vuoden hakuaika alkoikin tässä kuun alussa, joten tulevat hakijat, kommenttiboksiin vaan jos on jotain kysyttävää, tai sitten hakijoiden FB-sivuille! Tsemppiä hakuun tasapuolisesti kaikille multa, ja hyvää (myöhäistä) uutta vuotta 2015 :)

xx Lam

they say "be brave, there's a right way and a wrong way"

Laskeuduin perjantai-iltana Helsinki-Vantaan lentokentälle ja 24 tunnin sisällä ehti jo tunteet mennä aikamoista vuoristorataa helpotuksesta täyteen paniikkiin ja epätoivoon. Mulla on takana elämäni vaativin termi - ja tämän toteaman voi allekirjoittaa lähes jokainen MUWCI-kakkonen - ja päätin sitten päättää nämä kauheat kuukaudet huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Joo-o. Lauantaiaamuna tekemäni ACT-koe (amerikkalainen tasokoe jenkkiyliopistoihin) meni liioittelematta täysin penkin alle, varsinkin matikan osuus jossa mulla laskin lakkasi toimimasta viiden minuutin jälkeen. Taisin nipistää itseäni, koska en vaan voinut uskoa jokin näin kliseinen juttu tapahtuu juuri kun teen yksiä elämäni tärkeimpiä kokeita. Koitin tehdä sen loppukokeen ihan kunnialla mutta päässä pyöri koko ajan todennäköisen epäonnistumisen kammo, joka sitten tietenkin vaikutti negatiivisesti mun suoritukseen. Kauheeta miten hermoja on niin hankala saada kuriin.

Viimeiset neljä kuukautta ovat olleet ihan hirvittävän akateemisesti kouluorientoituneet, mutta selvisin kaikesta kuitenkin suhteellisen siedettävästi - kunnes astuin tänä aamuna Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton tiloihin ja aloitin sen pirun kokeen. Tuntuu pahalta ja jollain tavalla tosi epäreilulta, että kaiken tän raatamisen jälkeen en voi edes nauttia (täysin ansaitusta) lomastani ja joulufiiliksistä täysin rinnoin koska mielessä painaa vaan tää viimeinen epäonnistuminen monien onnistumisten keskeltä. Jenkit jatko-opiskeluvaihtoehtona vaikuttaa juuri nyt paljon kaukaisemmalta kuin ikinä ja oonkin tosi pettynyt itseeni - ei Euroopassa mitään vikaa ole, mutta... Toki Suomikin alkaa kuulostaa entistä enemmän ihan mukiinmenevältä vaihtoehdolta. Hyvinvointivaltio, julkiset palvelut rullaa, koulutus olisi tasokasta ja ennen kaikkea ilmaista ja opiskelun ohella ehtisin käymään töissäkin ja ansaita rahaa muita juttuja, esim. matkustelua varten. Minkä takia sitten koitan välttää tätä hinnalla milla hyvänsä?

Oon viime aikoina kyseenalaistanut melko paljon mun nykyistä elämänfilosofiaa ja hävennyt mun kiittämättömyyttä, jossa oon kesästä lähtien vellonut. Tietenkin jatko-opiskelumahdollisuudet on asia josta kannattaisi ja pitääkin huolehtia, mutta se pakkomielteinen tapa jolla oon niin tehnyt on mietityttänyt paljon. Eihän mulla, toisin kuin monilla muilla, ole ikinä ollut sitä unelmayliopistoa johon olisin tähdännyt koko elämäni, minkä takia tää ainainen stressaaminen on hämmentänyt mua kovasti. Sopeudun melko vaivatta uusiin paikkoihin, joten minkä takia pelkään niin pirusti minne päädyn seuraavaksi neljäksi vuodeksi? Uskon, että tiettyyn asioihin mulla ei ole voimia vaikuttaa ja elämä valitsee minkä polun se haluaa seurata. Olen opiskellut itseni rikki ja yrittänyt parhaani, ja sen pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi. Kai se on vaan tää ainainen perfektionismin haku ja epäonnistumisen pelko, joiden voimin oon selvinnyt päivästä toiseen. Jos tarkemmin mietitään, en ole ikinä epäonnistunut akateemisessa kontekstissa - tietenkin pieniä harha-askeleita on ollut siellä ja täällä, mutta yleisesti oon aina saavuttanut kaiken, mihin olen tähdännyt. Tiedän kuitenkin, että parin kuukauden päästä tulen avaamaan monia hylkäyskirjeitä myönteisten vastauksien sijaan.

Kolmas termi MUWCI:ssa oli rankka. Mutta rankempaa on tajuta kuinka kolme neljässosaa mun ajasta tuossa pienessä kukkulanpäällisessä kuplassa on jo ohitse. Viimeinen termi edessä. Viimeiset viisi kuukautta. Mihin ihmeeseen tää aika on oikeen valunut? Muhun iskee paniikinomainen pelko kun mietin, että seuraavan kolmen viikon päästä lennän viimeistä kertaa Intiaan määränpäänä MUWCI. Oon kokenut elämäni parhaimmat ja huonoimmat hetket täällä. Oon tutustunut ihmisiin, jotka on opettanut mulle enemmän mitä yksikään koulukirja pystyisi. Tää paikka on antanut mulle niin paljon ja särkenyt mun sydämen niin monta kertaa. Viime vuonna näin tän paikan viallisena paratiisina, elin kuukaudesta toiseen tähtisumut silmissä. Uutuudenviehätys katosi, mutta ihmetys ja rakkaus säilyi. Vietin ensimmäisen vuoteni MUWCI:ssa mielentilassa, jota en osaa nimetä tai selittää. Nyt kun mietin viime vuotta, muhun iskee palava kaipuu ja nostalgia sekä hämmennys siitä, miten paljon kaikki voi muuttua yhden kesän välissä. Olen mä nauttinut mun kakkosvuodesta. Mutta tuntuu, että en oo vieläkään päässyt viime vuodesta yli, siitä puhtaasta onnellisuudesta. "I've become crueler in your presence", oon kasvanut ja oppinut ja ymmärtänyt, kuinka ihmiset tosiaan luo sen maagisuuden ja kuinka koti ei voi ikinä enää tarkoittaa samaa.

20 päivää Suomessa ennen kuin matkustan viimeistä kertaa mun kukkulalle.