i still remember

 ► Bombay Bicycle Club - Dust On The Ground (acoustic)

► Bloc Party - I Still Remember (acoustic)

Tän postauksen kirjoittaminen on koputellut päänkopan perukoilla jo pidemmänkin aikaa erinäisistä syistä johtuen, ja valehtelisin jos väittäisin, että koen olevani nyt "valmis" tähän urakkaan jota olen melko tehokkaasti vältellyt. No mutta, oon ollut Suomessa jo yli kaksi kuukautta ja lähden kohti uusia maisemia viikon kuluttua, minkä takia päätin että it's time - vaikka en täydellisesti tuntemuksiani pysty vielä(kään) pukemaan sanoiksi. Rehellisesti sanoen, en tiedä milloin opin puhumaan MUWCI:sta täysin objektiivisesti ja ilman kirvelevää nostalgiaa. Kaksi kuukautta, enkä vieläkään osaa poimia oikeat sanat ylös sieltä mihin ne putosivat, ihan kuin ne miljoonat kyyneleet ja itkuiset ajatukset viimeisinä päivinä ennen hyvästien ja epätoivoisien see-you-soonien (in year or two or ten, if we're lucky) heittämistä. Jätin Intian ja sen pienen kukkulan miljoonia vuosia sitten.

Tää kesä on ollut mulle kivoista häppeningeistä - kuten vaikkapa Lontoon reissusta perheen kanssa - huolimatta pääsääntöisesti kuitenkin enemmän omaa aikaa itselleni ja mun ajatuksille jota oon hieman epätoivoisestikin välillä yrittänyt saada kasaan. UWC:n jälkeisen elämän, varsinkin ensimmäisen vuoden, on sanottu olevan jatkuvaa totuttelua non-UWC elämäntyyliin; yhtäkkiä ympärillä ei olekaan kymmeniä eri kansallisuuden edustajia, puhuen eri kieliä ja omistaen erilaisia tapoja sekä maailmankatsomuksia, ja ennen kaikkea, mielipiteitä. Oon melko usein parjannut sitä idealistista ja ehkä naiiviakin kuplaa jossa oon elänyt viimeistä kaksi vuotta, mutta tiedän että mulla on (ja tulee olemaan vielä pitkään aikaan) ikävä sitä kaikkea ja en tiedä olenko valmis "oikeaan maailmaan". Kaksi vuotta sitten kirjoitin toivovani enemmän selkeyttä ja jonkinlaista osviittaa siihen mitä haluan elämältäni MUWCI:ssa, mutta ainakin tällä hetkellä voisin sanoa että olen edelleenkin, ellen jopa ehkä enemmän hämmentynyt mun tulevaisuudensuunnitelmista.

Intia, MUWCI ja koko tämä paljon hehkutettu 'suoritin lukion loppuun ulkomailla' -konsepti vaikuttaa jo nyt todella kaukaiselta, ihan kuin tää kaikki olisi tapahtunut jossakin rinnakkaistodellisuudessa. Oon tämän kesän aikana lukenut läpi pre-MUWCI päiväkirjaani ja ihmetellyt, hieman huvittuneesti jopa, idealistisia toiveitani tulevaisuuteen sekä UWC-kokemukseeni liittyen. Kuusitoistavuotias minä elokuussa 2013 on selkeästi eri minä joka nyt naputtelee tätä postausta, ja on mielenkiintoista nähdä ihan tätä blogiakin selaillessa kuinka olen muuttunut. Tätä muutosta en kuitenkaan osaa konkreettisesti kuvailla, en osaa tarkalleen sanoa mikä mussa on nykyään niin erilaista. Osaan vain katsoa taaksepäin, ja kysyä entiseltä itseltäni mihin suuntaan suuntasin, ja missä oon tänä päivänä - olenko mä paremmassa paikassa nykyään kuin kaksi vuotta sitten? Tietenkin uskon nyt olevani sitä mitä UWC ja mä itse myös aina mainostan tuleville hakijoille kun he kysyvät miten tää kokemus muuttaa ihmistä: avarakatseisempi, suvaitsevaisempi, mukautuvaisempi, spontaanimpi, yhteistyökykyisempi, ymmärtäväisempi muita kulttuureita kohtaan, rohkeampi, nöyrempi. Mutta pinnan alla tapahtuu muutakin, ja näitä muutoksia harvemmin huudellaan ääneen. Kukaan ei kerro kuinka nopeasti pienet yksityiskohdat, kuten monsuunisateiden jälkeisen ilman tuoksu tai perjantai-iltaisen kanacurryn maku unohtuvat, ja kuinka pelottavaa on antaa niiden unohtua. Kuinka entinen elämä ennen UWC:ta tuntuu vieraalta, ja kuinka kotiin palattaessa on jatkuva eristäytymisen tunne, kuinka siihen ei osaa enää sopeutua. Kuinka saat kavereiden viimeisimmät elämänpäivitykset aina tunteja reaaliaikaa myöhemmin aikavyöhykkeiden takia - ja kuinka kaikenlainen kommunikaatio ei ole ihan yhtä yksinkertaista enää.

Monet asiat olisi eri tavalla jos olisin jäänyt Suomeen - yksi näistä mainittakoon opiskelupaikka Jenkeissä. Lähden siis yliopistoon rapakon tuolle puolen, määränpäänä Colorado College - pienehkö noin 2000 oppilaan koulu, joka tunnetaan erikoisesta lukukausisysteemistään - nimensä mukaisesti Coloradon osavaltiossa. Colorado College, joka on näin tuttavallisemmin ihan vain CC, on liberal arts college mikä tarkoittaa sitä että pääaine valitaan vasta tokan vuoden lopussa (opiskeluvuosia on kandin tutkintoon neljä), ja ennen sitä saadaan melko vapaasti ikäänkuin lukiotyylillä valita eri kursseja eri aineista ja siten siis vähän kartoittaa omia akateemisia intressejä ennen kuin sitoutuu siihen yhteen aineeseen. Tämän lisäksi CC:ssa on käytössä block plan tavallisen lukuvuoden sijaan, mikä siis tarkoittaa sitä että koko opiskeluvuosi jakautuu 8 "blockiin". Yhden kolme ja puoli viikkoa kestävän blockin aikana opiskellaan vain yhtä kurssia, tehdään koe, lomaillaan neljän päivää, jonka jälkeen jatketaan taas uuden blockin ja kurssin parissa. Melko intensiivinen opiskelumalli siis kyseessä, saa nähdä miten tuun pärjäämään. Viikko jäljellä, ja kuten kaksi vuotta sitten mua pelottaa ihan helvetisti, mutta kai loppujen lopuksi kaikki tulee olemaan hyvin.

Tää postaus tulee melko varmasti olemaan mun blogin, jonka ensisijainen tehtävä olikin vaan antaa jonkinlaista osviittaa mun elämästä näiden kahden vuoden aikana, viimeinen. Kiitos kaikille jotka on mun epäsäännöllisestä postaustahdista mukana roikkuneet mukana, kiitos kaikista kivoista ja rohkaisevista kommenteista, kiitos kysymyksistä ja toivottavasti osasin edes joten kuten vastata niihin. Muhun saa yhteyttä sähköpostilla aina jos tulee vaikkapa UWC:sta jotain kysyttävää, vastailen mielelläni. Vaikka ei nää kaksi vuotta ruusuilla tanssimista ollutkaan, oli ne kuitenkin maailmaa mullistavat.

Tän postauksen, parin kappaleen, kirjoittaminen on vienyt multa pari päivää, mutta mä tiedän että tämän kaiken ymmärtäminen tulee viemään vuosia. En tiedä vielä miten tai miksi muutuin, mitä kaikkea opin ja tein väärin, mikä oli pahinta tai parasta tai tärkeintä. Kaikki vain oli, välillä huomaamattomasti ja välillä sydäntäsärkevästi, ja mä olen kiitollinen siitä. It doesn't have to make sense. At least not yet.