31.7.2014

depth over distance every time, my dear



Päätin rikkoa tän pienen (köh) hiljaisuuden ihan senkin kunniaksi, että heinäkuu on loppumaisillaan ja lähden tasan kahden viikon takaisin kotiin. Apua.


Heinäkuun oon viettänyt sillä tavalla miten oletinkin; laiskottelemalla niin paljon kuin sielu sietää. En ole edes koskenut mun päiväkirjaan, sillä vaikka kertomisen arvoisia asioita on toki tapahtunut, mun laiskuus on aika tehokkaasti estänyt kirjoittamisen. Oon nähnyt kavereita ja nauttinut kesäisestä Helsingistä ja siitä mitä se voi tarjota sekä käynyt perheen kanssa pienellä viikonloppureissulla pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Mutta samalla myöskin istunut vaan kotona ja imeskellyt itseeni sitä hyvänolontunnetta, jonka saan kun voin olla vain ihan yksin. Viihdyn todella hyvin ilman seuraa ja vaikka jostain ihmeen syystä rakastankin sitä kuinka MUWCI:ssa oon aina (rakkaiden) ihmisten ympäröimänä, on ihanaa vain löysäillä ja tehdä ei-mitään - jotain mikä ei Intiassa ois mahdollista.

Näiden kuukausien lusmuilujen aikana oon ehtinyt miettiä melko paljon kuluvaa vuotta ja käsittänyt miten uskomaton se olikaan. Mun aivokapasiteetti ei kuitenkaan riitä pukemaan sitä mitä koin ja tunsin sanoiksi, mikä harmittaa mua ihan sikana, sillä "Mitenkäs vuosi Intiassa meni?"-kysymyksiä kuulen tosi usein ja "Se oli ihan mahtavaa" on aivan liian vähäpätöinen vastaus siihen. Vuosi Intiassa oli elämäni paras vuosi ja juuri nyt kun oon hyväksynyt sen faktan että se on ohi, mun pitäis sulatella se tieto, että kohta oon menossa taas takaisin. Mua pelottaa, että jokainen kolkka kampuksella vaan muistuttaa mua edellisestä vuodesta, enkä osaa keskittyä nauttimaan tästä seuraavasta vuodesta, joka kyllä varmasti on aivan yhtä huikea kuin edellinenkin. Argh.



Second year. Seuraavan kerran kun oon kampuksella, olenkin jo se viisaampi ja kokeneempi osapuoli, joka tuntee kampuksen ja koulun käyttäytymiskulttuurin sekä tietää, että suihkussa kannattaa käydä aamulla kuuman veden saatavuuden varmistamiseksi ja että neljältä iltapäivällä on koulun common roomissa aina lämmintä teetä tarjolla. Oon kokenut ja oppinut niin paljon, ja nyt on mun vuoro siirtää kaikki tietämäni seuraaville sukupolville (kuulostaapa joltain kultilta apua). Tää ei kuitenkaan tarkoita, että olettaisin mun toisen ja samalla viimeisen vuoden MUWCI:ssa olevan tylsä - päinvastoin, sillä mulla on monia monia asioita vielä joita en ole kokenut ja tehnyt. Olen itse asiassa melkeinpä yhtä innoissani kuin vuosi sitten, vaikka monet silloin tuntemattomat aspektit ovat nykyään arkipäivää. 

Kasvavaa lähtöinnostusta hieman vähentää koulutyöt joihin en ole koskenut lähes tippaakaan. EE (4000 sanan essee, luultavasti jokaisen IB-opiskelijan pahin painajainen tällä hetkellä) aloittamatta, espanjan ja enkun kirjat lukematta, Math IA:sta ei mitään hajua. Suomeksi sanottuna: aika kusessa ollaan. Oh well.

(Salaa panikoin ja paljon)