16.12.2014

they say "be brave, there's a right way and a wrong way"

Laskeuduin perjantai-iltana Helsinki-Vantaan lentokentälle ja 24 tunnin sisällä ehti jo tunteet mennä aikamoista vuoristorataa helpotuksesta täyteen paniikkiin ja epätoivoon. Mulla on takana elämäni vaativin termi - ja tämän toteaman voi allekirjoittaa lähes jokainen MUWCI-kakkonen - ja päätin sitten päättää nämä kauheat kuukaudet huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Joo-o. Lauantaiaamuna tekemäni ACT-koe (amerikkalainen tasokoe jenkkiyliopistoihin) meni liioittelematta täysin penkin alle, varsinkin matikan osuus jossa mulla laskin lakkasi toimimasta viiden minuutin jälkeen. Taisin nipistää itseäni, koska en vaan voinut uskoa jokin näin kliseinen juttu tapahtuu juuri kun teen yksiä elämäni tärkeimpiä kokeita. Koitin tehdä sen loppukokeen ihan kunnialla mutta päässä pyöri koko ajan todennäköisen epäonnistumisen kammo, joka sitten tietenkin vaikutti negatiivisesti mun suoritukseen. Kauheeta miten hermoja on niin hankala saada kuriin.

Viimeiset neljä kuukautta ovat olleet ihan hirvittävän akateemisesti kouluorientoituneet, mutta selvisin kaikesta kuitenkin suhteellisen siedettävästi - kunnes astuin tänä aamuna Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton tiloihin ja aloitin sen pirun kokeen. Tuntuu pahalta ja jollain tavalla tosi epäreilulta, että kaiken tän raatamisen jälkeen en voi edes nauttia (täysin ansaitusta) lomastani ja joulufiiliksistä täysin rinnoin koska mielessä painaa vaan tää viimeinen epäonnistuminen monien onnistumisten keskeltä. Jenkit jatko-opiskeluvaihtoehtona vaikuttaa juuri nyt paljon kaukaisemmalta kuin ikinä ja oonkin tosi pettynyt itseeni - ei Euroopassa mitään vikaa ole, mutta... Toki Suomikin alkaa kuulostaa entistä enemmän ihan mukiinmenevältä vaihtoehdolta. Hyvinvointivaltio, julkiset palvelut rullaa, koulutus olisi tasokasta ja ennen kaikkea ilmaista ja opiskelun ohella ehtisin käymään töissäkin ja ansaita rahaa muita juttuja, esim. matkustelua varten. Minkä takia sitten koitan välttää tätä hinnalla milla hyvänsä?



Oon viime aikoina kyseenalaistanut melko paljon mun nykyistä elämänfilosofiaa ja hävennyt mun kiittämättömyyttä, jossa oon kesästä lähtien vellonut. Tietenkin jatko-opiskelumahdollisuudet on asia josta kannattaisi ja pitääkin huolehtia, mutta se pakkomielteinen tapa jolla oon niin tehnyt on mietityttänyt paljon. Eihän mulla, toisin kuin monilla muilla, ole ikinä ollut sitä unelmayliopistoa johon olisin tähdännyt koko elämäni, minkä takia tää ainainen stressaaminen on hämmentänyt mua kovasti. Sopeudun melko vaivatta uusiin paikkoihin, joten minkä takia pelkään niin pirusti minne päädyn seuraavaksi neljäksi vuodeksi? Uskon, että tiettyyn asioihin mulla ei ole voimia vaikuttaa ja elämä valitsee minkä polun se haluaa seurata. Olen opiskellut itseni rikki ja yrittänyt parhaani, ja sen pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi. Kai se on vaan tää ainainen perfektionismin haku ja epäonnistumisen pelko, joiden voimin oon selvinnyt päivästä toiseen. Jos tarkemmin mietitään, en ole ikinä epäonnistunut akateemisessa kontekstissa - tietenkin pieniä harha-askeleita on ollut siellä ja täällä, mutta yleisesti oon aina saavuttanut kaiken, mihin olen tähdännyt. Tiedän kuitenkin, että parin kuukauden päästä tulen avaamaan monia hylkäyskirjeitä myönteisten vastauksien sijaan.

Kolmas termi MUWCI:ssa oli rankka. Mutta rankempaa on tajuta kuinka kolme neljässosaa mun ajasta tuossa pienessä kukkulanpäällisessä kuplassa on jo ohitse. Viimeinen termi edessä. Viimeiset viisi kuukautta. Mihin ihmeeseen tää aika on oikeen valunut? Muhun iskee paniikinomainen pelko kun mietin, että seuraavan kolmen viikon päästä lennän viimeistä kertaa Intiaan määränpäänä MUWCI. Oon kokenut elämäni parhaimmat ja huonoimmat hetket täällä. Oon tutustunut ihmisiin, jotka on opettanut mulle enemmän mitä yksikään koulukirja pystyisi. Tää paikka on antanut mulle niin paljon ja särkenyt mun sydämen niin monta kertaa. Viime vuonna näin tän paikan viallisena paratiisina, elin kuukaudesta toiseen tähtisumut silmissä. Uutuudenviehätys katosi, mutta ihmetys ja rakkaus säilyi. Vietin ensimmäisen vuoteni MUWCI:ssa mielentilassa, jota en osaa nimetä tai selittää. Nyt kun mietin viime vuotta, muhun iskee palava kaipuu ja nostalgia sekä hämmennys siitä, miten paljon kaikki voi muuttua yhden kesän välissä. Olen mä nauttinut mun kakkosvuodesta. Mutta tuntuu, että en oo vieläkään päässyt viime vuodesta yli, siitä puhtaasta onnellisuudesta. "I've become crueler in your presence", oon kasvanut ja oppinut ja ymmärtänyt, kuinka ihmiset tosiaan luo sen maagisuuden ja kuinka koti ei voi ikinä enää tarkoittaa samaa.

20 päivää Suomessa ennen kuin matkustan viimeistä kertaa mun kukkulalle.