i still remember

 ► Bombay Bicycle Club - Dust On The Ground (acoustic)

► Bloc Party - I Still Remember (acoustic)

Tän postauksen kirjoittaminen on koputellut päänkopan perukoilla jo pidemmänkin aikaa erinäisistä syistä johtuen, ja valehtelisin jos väittäisin, että koen olevani nyt "valmis" tähän urakkaan jota olen melko tehokkaasti vältellyt. No mutta, oon ollut Suomessa jo yli kaksi kuukautta ja lähden kohti uusia maisemia viikon kuluttua, minkä takia päätin että it's time - vaikka en täydellisesti tuntemuksiani pysty vielä(kään) pukemaan sanoiksi. Rehellisesti sanoen, en tiedä milloin opin puhumaan MUWCI:sta täysin objektiivisesti ja ilman kirvelevää nostalgiaa. Kaksi kuukautta, enkä vieläkään osaa poimia oikeat sanat ylös sieltä mihin ne putosivat, ihan kuin ne miljoonat kyyneleet ja itkuiset ajatukset viimeisinä päivinä ennen hyvästien ja epätoivoisien see-you-soonien (in year or two or ten, if we're lucky) heittämistä. Jätin Intian ja sen pienen kukkulan miljoonia vuosia sitten.

Tää kesä on ollut mulle kivoista häppeningeistä - kuten vaikkapa Lontoon reissusta perheen kanssa - huolimatta pääsääntöisesti kuitenkin enemmän omaa aikaa itselleni ja mun ajatuksille jota oon hieman epätoivoisestikin välillä yrittänyt saada kasaan. UWC:n jälkeisen elämän, varsinkin ensimmäisen vuoden, on sanottu olevan jatkuvaa totuttelua non-UWC elämäntyyliin; yhtäkkiä ympärillä ei olekaan kymmeniä eri kansallisuuden edustajia, puhuen eri kieliä ja omistaen erilaisia tapoja sekä maailmankatsomuksia, ja ennen kaikkea, mielipiteitä. Oon melko usein parjannut sitä idealistista ja ehkä naiiviakin kuplaa jossa oon elänyt viimeistä kaksi vuotta, mutta tiedän että mulla on (ja tulee olemaan vielä pitkään aikaan) ikävä sitä kaikkea ja en tiedä olenko valmis "oikeaan maailmaan". Kaksi vuotta sitten kirjoitin toivovani enemmän selkeyttä ja jonkinlaista osviittaa siihen mitä haluan elämältäni MUWCI:ssa, mutta ainakin tällä hetkellä voisin sanoa että olen edelleenkin, ellen jopa ehkä enemmän hämmentynyt mun tulevaisuudensuunnitelmista.

Intia, MUWCI ja koko tämä paljon hehkutettu 'suoritin lukion loppuun ulkomailla' -konsepti vaikuttaa jo nyt todella kaukaiselta, ihan kuin tää kaikki olisi tapahtunut jossakin rinnakkaistodellisuudessa. Oon tämän kesän aikana lukenut läpi pre-MUWCI päiväkirjaani ja ihmetellyt, hieman huvittuneesti jopa, idealistisia toiveitani tulevaisuuteen sekä UWC-kokemukseeni liittyen. Kuusitoistavuotias minä elokuussa 2013 on selkeästi eri minä joka nyt naputtelee tätä postausta, ja on mielenkiintoista nähdä ihan tätä blogiakin selaillessa kuinka olen muuttunut. Tätä muutosta en kuitenkaan osaa konkreettisesti kuvailla, en osaa tarkalleen sanoa mikä mussa on nykyään niin erilaista. Osaan vain katsoa taaksepäin, ja kysyä entiseltä itseltäni mihin suuntaan suuntasin, ja missä oon tänä päivänä - olenko mä paremmassa paikassa nykyään kuin kaksi vuotta sitten? Tietenkin uskon nyt olevani sitä mitä UWC ja mä itse myös aina mainostan tuleville hakijoille kun he kysyvät miten tää kokemus muuttaa ihmistä: avarakatseisempi, suvaitsevaisempi, mukautuvaisempi, spontaanimpi, yhteistyökykyisempi, ymmärtäväisempi muita kulttuureita kohtaan, rohkeampi, nöyrempi. Mutta pinnan alla tapahtuu muutakin, ja näitä muutoksia harvemmin huudellaan ääneen. Kukaan ei kerro kuinka nopeasti pienet yksityiskohdat, kuten monsuunisateiden jälkeisen ilman tuoksu tai perjantai-iltaisen kanacurryn maku unohtuvat, ja kuinka pelottavaa on antaa niiden unohtua. Kuinka entinen elämä ennen UWC:ta tuntuu vieraalta, ja kuinka kotiin palattaessa on jatkuva eristäytymisen tunne, kuinka siihen ei osaa enää sopeutua. Kuinka saat kavereiden viimeisimmät elämänpäivitykset aina tunteja reaaliaikaa myöhemmin aikavyöhykkeiden takia - ja kuinka kaikenlainen kommunikaatio ei ole ihan yhtä yksinkertaista enää.

Monet asiat olisi eri tavalla jos olisin jäänyt Suomeen - yksi näistä mainittakoon opiskelupaikka Jenkeissä. Lähden siis yliopistoon rapakon tuolle puolen, määränpäänä Colorado College - pienehkö noin 2000 oppilaan koulu, joka tunnetaan erikoisesta lukukausisysteemistään - nimensä mukaisesti Coloradon osavaltiossa. Colorado College, joka on näin tuttavallisemmin ihan vain CC, on liberal arts college mikä tarkoittaa sitä että pääaine valitaan vasta tokan vuoden lopussa (opiskeluvuosia on kandin tutkintoon neljä), ja ennen sitä saadaan melko vapaasti ikäänkuin lukiotyylillä valita eri kursseja eri aineista ja siten siis vähän kartoittaa omia akateemisia intressejä ennen kuin sitoutuu siihen yhteen aineeseen. Tämän lisäksi CC:ssa on käytössä block plan tavallisen lukuvuoden sijaan, mikä siis tarkoittaa sitä että koko opiskeluvuosi jakautuu 8 "blockiin". Yhden kolme ja puoli viikkoa kestävän blockin aikana opiskellaan vain yhtä kurssia, tehdään koe, lomaillaan neljän päivää, jonka jälkeen jatketaan taas uuden blockin ja kurssin parissa. Melko intensiivinen opiskelumalli siis kyseessä, saa nähdä miten tuun pärjäämään. Viikko jäljellä, ja kuten kaksi vuotta sitten mua pelottaa ihan helvetisti, mutta kai loppujen lopuksi kaikki tulee olemaan hyvin.

Tää postaus tulee melko varmasti olemaan mun blogin, jonka ensisijainen tehtävä olikin vaan antaa jonkinlaista osviittaa mun elämästä näiden kahden vuoden aikana, viimeinen. Kiitos kaikille jotka on mun epäsäännöllisestä postaustahdista mukana roikkuneet mukana, kiitos kaikista kivoista ja rohkaisevista kommenteista, kiitos kysymyksistä ja toivottavasti osasin edes joten kuten vastata niihin. Muhun saa yhteyttä sähköpostilla aina jos tulee vaikkapa UWC:sta jotain kysyttävää, vastailen mielelläni. Vaikka ei nää kaksi vuotta ruusuilla tanssimista ollutkaan, oli ne kuitenkin maailmaa mullistavat.

Tän postauksen, parin kappaleen, kirjoittaminen on vienyt multa pari päivää, mutta mä tiedän että tämän kaiken ymmärtäminen tulee viemään vuosia. En tiedä vielä miten tai miksi muutuin, mitä kaikkea opin ja tein väärin, mikä oli pahinta tai parasta tai tärkeintä. Kaikki vain oli, välillä huomaamattomasti ja välillä sydäntäsärkevästi, ja mä olen kiitollinen siitä. It doesn't have to make sense. At least not yet.

huomenna

... alkaa mun kirjoitukset.

Tosi nurinkurista miettiä että mun IB-loppukokeet (=ylppärit) alkaa huomenna, sillä tää valmistautumisen taso on ollut ihan naurettava :D Oon kunnolla nyt lukenut viiteen aineeseen 10 päivän sisällä, itkettää hieman jos vertaan tätä suomalaiseen lukulomaan.

Valmistun (olettaen siis että pääsen läpi joka aineesta) 20 päivän päästä, jonka jälkeen jään vielä Intiaan reissailemaan. Suomi kutsuu taas 33 päivän kuluttua, ja ehkä joskus silloin yritän puskea jonkinlaista kunnollista postausta ulos, niin paljon on nimittäin ehtinyt tapahtua ja tärkeitä päätöksiä on tullut tehtyä!

Pikapostausta siis vaan että oon vielä ihan elossa (tosin intialainen helle koettelee mun vastustuskykyä melko paljon), ja loppuun haluaisin pistää mun film studies lopputyön jonka parissa työskenneltiin päivät pitkät ja parit all nighteritkin tuli vedettyä! Suosittelen suoraan laittamaan HD-resoluution päälle ettei laatu kärsi :) Toimin siis editoijana ja tää oli film studiesin IB-loppukokeen vastike, joten 1 done 5 more left to go... Wish me luck!

lights out, words gone

Tää biisi on pyörinyt taas repeatilla vähän pidemmän aikaa, Bombay Bicycle Clubin biisit muistuttaa mua aina MUWCI:sta ja viime vuodesta!

Pikaisesti kuulumisia tähän väliin kun mulla on pitkästä aikaa hieman enemmän vapaa-aikaa jesjes! Ekaksi täytyy hehkuttaa että sain eilen mun EE:n (extended essay, 4000 sanan essee joka on yksi IB:n extravaatimuksista) vihdoinkin valmiiksi!!! Eri kouluissa on deadlinet eri aikaan, ja meillä oli se hitusen myöhemmin mikä on vaan ihan hyvä koska en ois muuten ikinä ehtinyt kirjoittamaan tätä valmiiksi. Ja mähän vakuuttelin itselleni, että hoitaisin tän alta viime kesänä... noh. Mulla oli kiva aihe, mutta jostain syystä en ikinä vaan motivoinut itseäni aloittamaan ajoissa ja sen takia pusersinkin ne vikat 1600 sanaa ja hioin mun siskon avustuksella koko esseen kuntoon muutaman päivän sisällä. En suosittele ollenkaan, haha. En mä kauhean ylpeä tosta mun EE:stä ole, mutta ainakin sain sen pois alta ja nyt on aikaa keskittyä muihin (koulu)hommiin.
 

EE DONE!!!

 Tammikuu sujahti melko sumuisessa mielentilassa, koko ajan oli stressiä päällä minkä takia olin kipeäkin jonkin verran. Kuitenkin kivoja juttuja tapahtui paljon, yksi kohokohta oli American Regional Week, joka siis nimensä mukaisesti oli viikko, jolloin Amerikan mailla oli erilaisia tempauksia joiden tarkoituksena oli levittää tietoisuutta omista kulttuureistaan. Tämä tapahtui mm. ruuan, erilaisten puheiden sekä pukeutumispäivien välitykselllä, ja koko viikko huipentui American Regional Eveningiin. 
Mä opiskelen kuudentena IB-aineenani film studiesia, ja mun nykyinen opettaja on pääammatiltaan tuottaja Mumbaissa. Meille oppilaille tarjoutui mahdollisuus päästä parin päivän kestoiseen työharjoitteluun oikeassa leffastudiossa, ja mä siitä innostuneena lähetin kyseisen mainoksen ohjaajalle viestiä. Noh, lopulta mä ja costaricalainen Ruben saatiin luvalliset poissaolot koulusta ja me vietettiin Mumbaissa kolme päivää. Me oltiin apulaisina Kinder-mainoksessa (:D), ja meidän päätehtävinä oli vain pitää huoli logistiikasta ja siitä, että kaikki sujuu ajallaan. Oli mielenkiintoinen mutta tosi rankka kokemus, sillä me työskenneltiin kahtena päivänä yhteensä 24 tuntia. En ikinä olettanut elokuvateollisuuden parissa työskentelemisen olevan näin rankkaa! 

Me lähdettiin Mumbaihin ekaa kertaa julkista liikennettä käyttäen, ja oli kyllä aika lähellä ettei eksytty kokonaan haha. Melko normaalia hypätä kyytiin ja pois liikkuvasta bussista, sillä nää kulkuneuvothan ei pysähdy kunnolla matkustajia varten... Stressaavaa puuhaa tää matkustaminen Intiassa

Tein myös tosi tärkeän ja vaikean päätöksen tammikuun puolivälissä. Olin joulukuun alussa hakenut Global Citizen Year-nimiseen välivuosiohjelmaan, joka tarjoaa 10-kuukautisen etukäteen suunnitellun välivuosiohjelman joko Senegalissa, Intiassa, Brasiliassa tai Ecuadorissa. Tää ohjelma on kaikille avoin kansalaisuudesta riippumatta, mutta täysstipendejä on todella hankala saada ellei sitten ole UWC-opiskelija, sillä meille on tarjolla täysin erillinen stipendi. Noh, mä olen aina harkinnut välivuotta jonkin verran ja tänä vuonna muhun iski palava halu päästä Etelä-Amerikkaan espanjankielentaitoa parantamaan. Siinä mä ilmaisen välivuoden perässä lähettelin hakemusta menemään ihan kummempia miettimättä, mutta pääsinkin haastatteluvaiheeseen asti ja lopulta valituksi.
Niin. Mä pääsin mukaan tähän välivuosiohjelmaan, ja yhtäkkiä kaikki mitä suunnittelin mun tulevaisuudelle (hyväksymiskirjeet Jenkeistä täysin stipendein, yliopisto Jenkeissä ymsymsyms) sai uuden haaran. Mulle tarjoutui mahdollisuus tehdä vapaaehtoistyötä noissa neljässä maissa, mahdollisesti vähin kustannuksin, ja mä olin ihan hukassa mitä tehdä. Tää olisi huikea ja uniikki mahdollisuus, vähän samaan tapaan mitä UWC oli aikoinaan, mutta toisin kuin pari vuotta sitten tällä kertaa mä epäröin todella paljon. En ala elaboroimaan kaikkia niitä plussa- ja miinuspuolia, enkä syitä miksi kieltäydyin, mutta lopulta lähetin kyseiselle järjestölle kiittäen tästä mahdollisuudesta ja sanoin ei. Vielä ei ole varsinaisesti kaduttanut, mutta katellaan sitten myöhemmin elokuussa kun yhtäkkiä muistan että hei, jos olisin valinnut toisin, olisin nyt Ecuadorissa...

American Regional Eveningiä :)

No mutta niin. Meillä alkoi eilen Theatre Season, joka on siis jokavuotinen kuukauden kestävä ajanjakso täynnä erilaisia näytelmiä. Kinnostavia teatteriproggiksia on taas vaikka kuinka monta, joista kohutuin on varmaan Rocky Horror Picture Show, josta sovelletaan luultavasti jonkinlainen MUWCI-versio. Mä itse toimin taas puvustajana kuten viime vuonnakin - kieltämättä teki mieli kokeilla jotain uutta, esim. tuottajan roolia, mutta ajanpuutteen takia päädyin vaan siihen tuttuun ja turvalliseen. Who's Afraid of Virginia Woolf on siis mun näytelmä, ja sitä varten oon vähän tutkinut 1960-luvun muotia ja suunnitellut pukuja. Intiassa, tai ainakaan Punessa ei kauheasti minkäänlaisia kirpputoreja tai second hand-kauppoja ole, joten saattaa olla että joudun taas ompeluhommiin :D Theatre Season on tosi stressaavaa aikaa, mutta se on kyllä sen arvosta ja kaikki tää puurtaminen ja lopulta näytelmien katselu tuo tosi kivaa vaihtoehtoa normaaliin koulurytmiin.

Shivaji Market Punessa, täältä mä ostan mun hedelmät ja jouluvalot ja sen sellaiset :) Tykkään sillä tää on sellainen paikka jossa paikalliset intialaiset käy, saa kokea sitä oikeaa Intiaa.

IB:n suhteen aletaan olla jo loppusuoralla. EE ja TOK on hoidettu pois alta, enää ois vaan muutamat IA:t (internal assessment, eräänlainen essee joka määrittää yleensä 20% loppuarvosanasta) jäljellä, mocksit eli prelit maaliskuun keskivaiheilla ja sitten loppukokeet toukokuussa. Huhhuh. Töitä on tehävänä edelleenkin paljon: mulla on kuukauden sisällä kolmet orals, eli suulliset kokeet enkussa, espanjassa ja film studiessa eli kiirettä pitää edelleenkin. Kuitenkin meillä on miniloma helmikuun lopussa (tällä hetkellä olis suunnitelmissa lähteä jonnekin rannalle laiskottelemaan) ja heti mocksien jälkeen koittaa taas Travel Week, yksi vuoden kohokohdista :) Eli eiköhän noiden lomien voimilla jaksa hoitaa IB ihan kunnialla!

Nolo selfie. Hämmentävää muuten nähdä oma pärstä näin isona näytöllä...

Tämmöstä todella sekavaa kuulumispostausta tähän väliin! Kuvamateriaalin esteettisyys kirvelee mun silmiä mutta noh, näillä mennään. Tsemppiä muuten kaikille hakijoille, toivottavasti heititte ne hakemukset postiin hyvillä mielin :) Paljon haleja Intiasta x

how can UWC change the world?

UWC makes education a force to unite people, nations and cultures for peace and a sustainable future.

Yllä on koko UWC-liikkeen hyvin mahtipontiselta vaikuttava mission statement, jonka lähes jokainen UWC-opiskelija osaa melkein sana sanalta ulkoa. Tätä virkettä en uskalla suomentaa, mutta näin Suomen UWC-yhdistys tiivistäisi kyseisen sanoman: 

[UWC:n] Päämääränä on tehdä kansainvälisestä koulutuksesta yhteisymmärrystä edistävä voima ja vähentää ennakkoluuloja.

Puolentoista vuoden taipaleen kyynistämänä suhtaudun tähän lausuntoon hieman skeptisemmin, mutta pakko myöntää että mäkin olin yksi niistä, jotka saapui Intiaan silmät kiiluen innostuksesta ja hehkuen idealismia. Melko pian kun joutuu todella UWC-elämän syövereihin, ymmärtää että mikään paikka ei ole täydellinen eikä mikään järjestö toimi saumattomasti omien tavoitteidensa mukaisesti. Tämä realisaatio tietenkin tyrkkää pilvilinnasta alas melko töykeästi, mutta yllättävän nopeasti sitä kuitenkin hyväksyy faktat ja murehtimisen sijasta kuitenkin keskittyy kaikkeen hyvään, jota tällä järjestöllä on tarjota - ja mitä se on antanut mun elämälle.

UWC:lla on tietty maine, jota me opiskelijat ollaan ehkä alitajuntaisesti pidetty yllä ja jopa vahvistettu. "Hippikoulu", "maailmanparantajameininki", "joukko tyhmiä idealisteja" - melko tuttuja ja usein kuultuja nimiä joilla ainakin MUWCI:a on kuvailtu. Jollain mun kavereilla on sellainen käsitys, että me aloitetaan päivämme joogalla sekä teellä ja puhutaan henkeviä koko päivän parin mediaatiotauon voimin. "Parannetaan maailmaa." Tietenkin näin kärjistettyjä kuvitelmia ei monella onneksi ole, mutta kieltämättä tosi moni luulee, että tää on jokin eliittikoulu joka "valmentaa" tulevaisuuden päätöksentekijöitä ja vaikuttajia ja johtajia. Tietenkin IB-tutkinto kaikkine ekstravaatimuksineen - tärkeimpänä mainittakoon CAS-ohjelma, joka pyrkii tasapainottamaan IB:n painavaa akateemisuutta luovuuteen ja urheiluun keskittyvillä harrastuksillä sekä vapaaehtoistyöllä - tarjoaa moniuloitteisemman lukiokokemuksen sekä valmentaa elämään paremmin kuin vaikkapa pelkkä suomalainen yliopistotutkinto, johon kuuluu puhtaasti vaan se koulu. UWC-kouluilla on kirsikkana kakun päällä tietenkin monikulttuurisuus, joka tuo jokapäiväiseen elämään täysin erilaisen maun. Ihmiset ovat intohimoisia ja uteliaita, tiedonjanoisia muita ihmisiä ja kulttuureja kohtaan. UWC:n hakuprosessi on maasta riippuen suhteellisen helppo tai äärimmäisen vaikea, mutta loppujen lopuksi kouluihin kuitenkin suodattuu sellaisia ihmisiä, jotka välittää maailmanmenosta ja joilla on intressejä, tahtoa ja kykyjä takertua asioihin, jotka ei tämän ikäluokan keskivertotallaajaa liiemmin kiinnostaisi. Ja "keskivertotallaajalla" en halua loukata ketään tai varsinkaan asettaa UWC-opiskelijoita jalustalle muiden yläpuolelle - "ylimieliset paskiaiset" on nimittäin myös aika tuttu sana kuvailemaan meitä opiskelijoita - vaan ihan vain alleviivata sen faktan, että siinä nuoruuden ja aikuisuuden välillä eri ihmisillä on elämässään eri prioriteetteja, minkä takia UWC ei sopisi kaikille kuin nenä päähän.

Mutta näenkö mä täällä tulevaisuuden merkkihenkilöitä? Kyllä ja en. Tästä(kin) paikasta löytyy niitä ihmisiä joita voisin luokitella täydellisyyttä hipoviksi, ihan kaikissa elämän osa-alueissa. Sellaisia ihmisiä, joita voisin kuvitella johtamaan maailman suuryrityksiä, istumaan oman maansa parlamentissa tai työskentelemään tieteen nimissä uusia parannuskeinoja etsien. Sellaisia ihmisiä, joita vanhempana nään YK:n lähettiläinä ja muistan kuinka aikoinaan me kokattiin yhdessä pikanuudeleita aamuneljältä. Mutta enemmän mä näen sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä hukassa elämänsä kanssa kuin mä olen. Nuoria, joilla on unelmia ja UWC-kokemuksen myötä ehkä paremmat resurssit lähteä jahtaamaan niitä. UWC tarjoaa korvaamattomat lähtökohdat sellaisille ihmisille, jotka haluavat muuttaa maailmaa, mutta en väittäisi koulujen olevan maailmanparantajatehtaita, jotka sylkevät liukuhihnalla ulos tulevaisuuden päättäjiä. UWC-koulut eivät ole ihmekoneita, jotka taikovat jokaisesta yksilöstä aktiivisen kansalaisen, joka intohimoisesti ottaa elämäntehtäväkseen maailman parantamisen keinolla tai toisella. Joistakin kyllä, mutta suuresta osasta ei.

Miten UWC sitten kantaa kortensa kokoon tässä yhteiskunnassa? Mä itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että UWC ei suoranaisesti muuta maailmaa, vaan se muuttaa yksilön maailman. Tätä kokemusta on tosi hankala pukea sanoiksi, ja kliseisesti mä tyydyn vaan toteamaan, että UWC:ta ei voi ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse. Sisäoppilaitoksessa eläminen reilun kahdensadan muun nuoren kesken olisi jo sellaisenaan melko mullistava kokemus tässä elämäntilanteessa, mutta kun soppaan heittää vielä lähes sata eri kansallisuutta ja kulttuuria, kieliä ja uskontoja, tulee kaikesta astetta mielenkiintoisempaa. Jokapäiväiset keskustelut saavat uuden säväyksen, ja oman kulttuurin jakaminen arkisessa kontekstissa (esimerkiksi ruuan tai musiikin kautta) ei ole ikinä ollut helpompaa. Valehtelematta voin sanoa että lähes joka päivä mä opin jotain uutta ihan vaan olemalla ja elämällä täällä muiden ihmisten kanssa. Mun ei tarvitse tietoisesti hakea tietoa ja uusia ajatuksia sekä oivalluksia, vaan pelkästään avoimin mielin ja aistit vastaanottavaisina pystyn imemään itteeni niin paljon mielenkiintoisia ja omista poikkeavia näkemyksiä ja mielipiteitä. Täällä ymmärtää, kuinka kasvatuksella ja elinympäristöllä voi olla niin paljon vaikutusta ihmisten elämänkatsomuksiin, mutta samalla iloiten huomata, kuinka eriäväisyyksistä huolimatta monesti ihmisten perusarvot ja -moraalit ovat samat. Kuinka empatia ja rakkaus sekä kunnioitus on tunteita, joita jokainen arvostaa ja vaalii taustastaan huolimatta.

Mä koen MUWCI:n kukkulanpäällisenä kuplana, erillisenä maailmana. Meidän yhteisö on kovin pieni, mikä mahdollistaa monet asiat mitä esimerkiksi en mun entisessä lukiossa Ressussa pystyisi ikinä kokemaan. Yleisistä harhaluuloista huolimatta meidän koulu on tietyissä aspekteissa kuin mikä tahansa muu lukio. Kaikki tulee toimeen keskenään mutta ei tosiaan ole toistensa ylimpiä ystäviä, klikkejä syntyy, juorut kulkee koko kampuksen läpi parissa päivässä ja draamaa on paljon - ja paljolla meinaan paljon,  niin opettajien kuin opiskelijoiden keskuudessa. Tää fakta pistää sosiaaliset taidot koetukselle, kun vähän väliä jouduu sovittelemaan muiden riitoja tai näkemään ei-niin-mieluisia ihmisiä joka päivä ja olla vielä sivistyneissä väleissä - mikä on tietenkin ihan korvaamaton taito tulevaisuutta ajatellen. MUWCI:ssa korostetaan ja kannustetaan itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun, oman äänensä rohkeaan käyttöön sekä omien mielipiteisiinsä uskomiseen. Täällä saa sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä tosi helposti ja paljon huomiota, joka sitten tietenkin opettaa kuinka seisoa omien sanojensa takana sekä kuinka oma mielipide kannattaa aina ilmaista, vaikka se olisikin massavirran vastainen. Samaan aikaan täällä oppii kunnioitusta ihan uudella tasolla sekä ajattelemaan asioita muiden ihmisten kannalta ei vain henkilökohtaisesta näkökulmasta, vaan muita kulttuureita, uskomuksia sekä vakaumuksia huomioon ottaen.

Mä uskon, että UWC:n myötä maailma tuntuu kutistuvan. Kansainväliset uutiset koskettaa syvemmällä, henkilökohtaisemmalla ja tunteellisemmalla tasolla, sillä yhtäkkiä omaatkin rakkaita, tärkeitä ihmisiä ympäri maailmaa, joilla onkin konkreettinen side kyseiseen tapahtumaan. Pala sua on jokaisessa maailman kolkassa, sillä sun rakastamat ihmiset ovat myöskin hajaantuneet kaikkialle. UWC antaa niin paljon sekä pistää ajattelemaan ja näkemään maailmaa uudesta perspektiivistä. UWC muuttaa jokaisen yksilön maailman. Ja ehkä jokainen yksilö omalla panoksellaan auttaa sitten tekemään tästä maailmasta paremman paikan.

*

Multa pyydettiin kommenteissa kertomaan miten UWC voi muuttaa maailmaa, ja mun mielestä tää oli niin mielenkiintoinen kysymys että päätin tehdä kunnollisen postauksen! Kaikki tämä siis mun omasta näkökulmasta tietenkin, mutta toivottavasti oli kiintoisaa luettavaa :) Voisin puhua tästä aiheesta ikuisuuksiin, mutta ehkä tää on tällä kerralla tarpeeksi haha.

Mulla tulee viikko täyteen kohta MUWCI:ssa, neljäs termi on rullannut käyntiin melko kiireisissä merkeissä, kuten aina... Tän vuoden hakuaika alkoikin tässä kuun alussa, joten tulevat hakijat, kommenttiboksiin vaan jos on jotain kysyttävää, tai sitten hakijoiden FB-sivuille! Tsemppiä hakuun tasapuolisesti kaikille multa, ja hyvää (myöhäistä) uutta vuotta 2015 :)

xx Lam

they say "be brave, there's a right way and a wrong way"

Laskeuduin perjantai-iltana Helsinki-Vantaan lentokentälle ja 24 tunnin sisällä ehti jo tunteet mennä aikamoista vuoristorataa helpotuksesta täyteen paniikkiin ja epätoivoon. Mulla on takana elämäni vaativin termi - ja tämän toteaman voi allekirjoittaa lähes jokainen MUWCI-kakkonen - ja päätin sitten päättää nämä kauheat kuukaudet huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Joo-o. Lauantaiaamuna tekemäni ACT-koe (amerikkalainen tasokoe jenkkiyliopistoihin) meni liioittelematta täysin penkin alle, varsinkin matikan osuus jossa mulla laskin lakkasi toimimasta viiden minuutin jälkeen. Taisin nipistää itseäni, koska en vaan voinut uskoa jokin näin kliseinen juttu tapahtuu juuri kun teen yksiä elämäni tärkeimpiä kokeita. Koitin tehdä sen loppukokeen ihan kunnialla mutta päässä pyöri koko ajan todennäköisen epäonnistumisen kammo, joka sitten tietenkin vaikutti negatiivisesti mun suoritukseen. Kauheeta miten hermoja on niin hankala saada kuriin.

Viimeiset neljä kuukautta ovat olleet ihan hirvittävän akateemisesti kouluorientoituneet, mutta selvisin kaikesta kuitenkin suhteellisen siedettävästi - kunnes astuin tänä aamuna Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton tiloihin ja aloitin sen pirun kokeen. Tuntuu pahalta ja jollain tavalla tosi epäreilulta, että kaiken tän raatamisen jälkeen en voi edes nauttia (täysin ansaitusta) lomastani ja joulufiiliksistä täysin rinnoin koska mielessä painaa vaan tää viimeinen epäonnistuminen monien onnistumisten keskeltä. Jenkit jatko-opiskeluvaihtoehtona vaikuttaa juuri nyt paljon kaukaisemmalta kuin ikinä ja oonkin tosi pettynyt itseeni - ei Euroopassa mitään vikaa ole, mutta... Toki Suomikin alkaa kuulostaa entistä enemmän ihan mukiinmenevältä vaihtoehdolta. Hyvinvointivaltio, julkiset palvelut rullaa, koulutus olisi tasokasta ja ennen kaikkea ilmaista ja opiskelun ohella ehtisin käymään töissäkin ja ansaita rahaa muita juttuja, esim. matkustelua varten. Minkä takia sitten koitan välttää tätä hinnalla milla hyvänsä?

Oon viime aikoina kyseenalaistanut melko paljon mun nykyistä elämänfilosofiaa ja hävennyt mun kiittämättömyyttä, jossa oon kesästä lähtien vellonut. Tietenkin jatko-opiskelumahdollisuudet on asia josta kannattaisi ja pitääkin huolehtia, mutta se pakkomielteinen tapa jolla oon niin tehnyt on mietityttänyt paljon. Eihän mulla, toisin kuin monilla muilla, ole ikinä ollut sitä unelmayliopistoa johon olisin tähdännyt koko elämäni, minkä takia tää ainainen stressaaminen on hämmentänyt mua kovasti. Sopeudun melko vaivatta uusiin paikkoihin, joten minkä takia pelkään niin pirusti minne päädyn seuraavaksi neljäksi vuodeksi? Uskon, että tiettyyn asioihin mulla ei ole voimia vaikuttaa ja elämä valitsee minkä polun se haluaa seurata. Olen opiskellut itseni rikki ja yrittänyt parhaani, ja sen pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi. Kai se on vaan tää ainainen perfektionismin haku ja epäonnistumisen pelko, joiden voimin oon selvinnyt päivästä toiseen. Jos tarkemmin mietitään, en ole ikinä epäonnistunut akateemisessa kontekstissa - tietenkin pieniä harha-askeleita on ollut siellä ja täällä, mutta yleisesti oon aina saavuttanut kaiken, mihin olen tähdännyt. Tiedän kuitenkin, että parin kuukauden päästä tulen avaamaan monia hylkäyskirjeitä myönteisten vastauksien sijaan.

Kolmas termi MUWCI:ssa oli rankka. Mutta rankempaa on tajuta kuinka kolme neljässosaa mun ajasta tuossa pienessä kukkulanpäällisessä kuplassa on jo ohitse. Viimeinen termi edessä. Viimeiset viisi kuukautta. Mihin ihmeeseen tää aika on oikeen valunut? Muhun iskee paniikinomainen pelko kun mietin, että seuraavan kolmen viikon päästä lennän viimeistä kertaa Intiaan määränpäänä MUWCI. Oon kokenut elämäni parhaimmat ja huonoimmat hetket täällä. Oon tutustunut ihmisiin, jotka on opettanut mulle enemmän mitä yksikään koulukirja pystyisi. Tää paikka on antanut mulle niin paljon ja särkenyt mun sydämen niin monta kertaa. Viime vuonna näin tän paikan viallisena paratiisina, elin kuukaudesta toiseen tähtisumut silmissä. Uutuudenviehätys katosi, mutta ihmetys ja rakkaus säilyi. Vietin ensimmäisen vuoteni MUWCI:ssa mielentilassa, jota en osaa nimetä tai selittää. Nyt kun mietin viime vuotta, muhun iskee palava kaipuu ja nostalgia sekä hämmennys siitä, miten paljon kaikki voi muuttua yhden kesän välissä. Olen mä nauttinut mun kakkosvuodesta. Mutta tuntuu, että en oo vieläkään päässyt viime vuodesta yli, siitä puhtaasta onnellisuudesta. "I've become crueler in your presence", oon kasvanut ja oppinut ja ymmärtänyt, kuinka ihmiset tosiaan luo sen maagisuuden ja kuinka koti ei voi ikinä enää tarkoittaa samaa.

20 päivää Suomessa ennen kuin matkustan viimeistä kertaa mun kukkulalle.

killer october survivor

... selvisin siis elämäni vaativimmasta kuukaudesta ja vieläpä melko hyvillä mielin! Wohoo.

Viime postauksesta on taas kulunut ihan laittoman paljon aikaa. Mitä mä oon sillä välin tehnyt? No opiskellut niskat jumissa päivästä toiseen... Ei ihan, mutta melkein. Just nyt tällä hetkellä elämä on tarjonnut pienen huilaushetken ton hullun lokakuun jälkeen. Projektiviikko alkoi eilen ja tää tarkoittaa mulle (ja lähes kaikille muille kakkosille) viikon lisäaikaa EE:n kirjoittamiseen sillä välin kun ykköset riehuu ympäri Intiaa viidakoissa ja rannoilla ja miljoonakaupungeissa ja vaikka missä. Kieltämättä mullakin olisi ollut palava halu päästä ulos kampukselta vähän pidemmäksi ajanjaksoksi, mutta se ei ois kauhean viisas ajatus kun Extended Essayn ensimmäinen luonnos - edelleen pyöreät nolla sanaa - pitäisi palauttaa yhdeksän päivän päästä... Mä en oo tänä vuonna matkustellut ollenkaan, jos ei exeatia ja viiden päivän Pune-reissua ei oteta lukuun. Vähän harmittaa, mut toisaalta lompakko ja koulutyö ja mielenterveys kiittää ja tätä reissailettomuutta aion kyllä kompensoida sitten kevätlukukaudella. Tää kolmas termi on sanottu olevan IB:n hankalin ja vaikka loppukokeet sijoittuukin ensi vuodelle, pitäisi sen nelostermin olla työmäärän suhteen hieman keveämpi - mikä siis tarkoittaa enemmän aikaa matkustelulle, jesjes.

Mitä Intiaan sitten kuuluu? Paahtavaa auringonpaistetta ja hulluja ukkosmyrskyjä, upeita auringonlaskuja ja surullisia auringonnousuja (koska oon valvonut koko yön opiskellen), intensiivisiä kokouksia, iloisia mutta surullisiakin uutisia, spontaaneja bileitä jouluvalojen hehkuessa sekä koulua. Koulua koulua koulua. Osan IB:n tärkeimmistä papereista oon palauttanut jo, mm. sen paljon kauhistellun TOK (theory of knowledge, verrattavissa jonkinlaiseen filsaan) essayn, jonka hutaisin parissa päivässä kofeiinin voimin. En suosittele. Oon ollut tän termin aikana kuin kone, joka vaan sylkee ulos kaikenmaailman esseitä ja raportteja ja kokeita. Laadusta ei sitten varmaan kannata puhua... Kävin myös tekemässä ACT-tasokokeen, joka on lähes jokaisen jenkkiyliopiston vaatimuksena. ACT on ns. standardized test, joka ei oikeestaan mittaa ollenkaan älykkyyttä vaan pikemminkin sun kapasiteettia vastata tietyn tyylisiin kysymyksiin tietyllä tavalla rajatun ajan sisällä. Ja noh, en ehtinyt yhtään lukea siihen muiden kiireiden ohella, joten käyn uusimassa sen Suomessa joululoman aikana. Kaikkea sitä tekee parantaakseen omia jatko-opiskelumahdollisuuksiaan...

Kai tää kouluorientoisuus palkittiin, sillä pari päivää sitten saatu todistus ja predicted grades joilla nyt haen sitten yliopistoihin oli yllättävän hyvät. Siis hyvät. Shokki. Varsinkin kun suurimmalle osalle tapahtui pikemminkin päinvastoin, mikä on selittänyt viime päivien alakuloisen tunnelman. Mutta mä oon tyytyväinen ja iloinen omasta suorituksestani, ja tästä hyvästä koulumenestyksestä oon saanut hieman lisäpuhtia joululomaan asti (enää 40 päivää!). Loppulukukausi kuluu kuitenkin ihan vaan koulun ja yliopistohakujen parissa, mutta yhtä hektistä kuukautta ei toivottavasti ole luvassa - en oo ihan varma selviäisinkö toisen lokakuun. Jenkkeihin haen muutamaan yliopistoon ja Hollantiin myös, Brittejä harkitsen vielä. Muutama välivuosisuunnitelmakin on mielessä, mutta katotaan sitten myöhemmin toteutuuko yksikään niistä. Mua houkuttaisi kauheasti huilata vuosi, pysähtyä hetkeksi ja miettiä mitä kaikkea oonkaan kokenut näiden kahden vuoden aikana sekä kokeilla sitä sun tätä, vähän kartoittaa omia intressejä ja sen sellaista. Toisaalta yliopistoelämä kutkuttaa ja tekisi mieli hypätä rattiin heti ilman mitään taukoja, vaikka en tarkalleen tiedäkään mitä haluaisin opiskella (sen takia Jenkit ja liberal arts colleges olisikin niin varteenotettava vaihtoehto). Noh, we'll see, yksi UWC:n lukuisista plussapuolista on se, että se avaa niin monia ovia.

Tää termi on ollut mulle melko raskas ihan henkisestikin. Töitä on ollut paljon, koti-ikävä on iskenyt paljon useammin, ja monet tapahtumat täällä MUWCI:ssa on painanut mielialan melko alas. Ei tää paikka ole paratiisi, ja varsinkin tänä vuonna täällä on ollut vaikka ties minkälaista draamaa. Ei se yhtään lievennä mun rakkautta tätä kukkulan huippua kohtaan, mutta kieltämättä pistää miettimään erinäisiä asioita. Oon tänä vuonna ollut osa PSG-ryhmää (peer support group), jonka päätehtävänä on ollut toimia jonkinlaisena tukiverkostona opiskelijoille perinteisen koulupsykologin lisäksi, ja melko tapahtumarikkaan termin vuoksi mulla on ollut tän(kin) suhteen kädet täynnä hommia. Mutta on meillä ollut toki tosi paljon hyviäkin hetkiä. Wada concerts, sunday spotlights, DIF-festivaali (Disruptive Innovation Festival) jossa kommunikoitiin web-kameroiden välityksellä muiden UWC-koulujen kanssa erinäisistä asioista, mm. siitä, onko IB vaikeuttamassa UWC-arvojen toimeenpanemista yms yms. Melko mielenkiintoista ja aika tuohtunuttakin keskustelua, ainakin täällä MUWCI:ssa monet veti herneet nenään monista kommenteista mitä koulujen rehtorit siellä heitteli. Me juhlittiin myös reilu viikko sitten Diwalia, valon juhlaa, joka on siis yksi Intian suurimmista juhlista ja vastannee Suomen joulua. Oli hyvää ruokaa ja juomaa ja ohjelmaa ja ihmiset intialaisissa vaatteissaan oli kauniita ja niin oli myös meidän library lawn, joka oli koristeltu lukuisilla jouluvaloilla. Aah.

Joululomaa odotan innolla, mulla on kauhean ikävä kunnollista syksyä jota en oo nyt kahteen vuoteen kokenut nyyh. Ihanaa päästä kotiin äidin ruokien luokse sekä vaan levätä rauhassa. Tietenkin mun pitää niitä yliopistohakuja lomankin aikana väsätä, mutta mutta...  Suurin syy miksi asensin oikeen päiviä jäljellä-laskurin mun kännykkään on kuitenkin se, että mun poikaystävä tulee lomalla Suomeen! Pakahdun ehkä ilosta jo valmiiksi sillä ikävä on kova, ei olla nähty puoleen vuoteen ja vaikka nykymaailman teknologia tekeekin yhteydenpidon helpommaksi, on erossa oleminen 12 tunnin aikaerolla ollut yllättävän rankkaa. Nyyh.

Tämmöstä pikaista kuulumisten päivittelyä taas, toivottavasti Suomessa on kaikki hyvin! Tulevat hakijat tai UWC:sta kiinostuneet, älkää epäröikö ottaa yhteyttä jos on kysyttävää :) Paljon haleja täältä x

round two

No huhhuh.

Täällä ollaan taas. Itse asiassa kuukausi tulee jo kohtapuoliin täyteen ja vaikka teoriassa mun olisi pitänyt vuoden kokemuksella olla valmistautuneempi kaikkeen, en muistanut miten hektinen tää ensimmäinen kuukausi onkaan. Mulla ei itseasiassa ole minkäänlaista aavistusta miten aika voi olla niin hassu käsite täällä, kuinka neljään viikkoon voi pakkautua niin paljon kokemuksia ja kuinka kuukausi on vilahtanut silmien ohi, mutta samalla tuntuu että oon ollut täällä ikuisuuden. Suomi ja kesä tuntuu olevan niin kaukana.  

15. elokuuta hyvästelin taas Helsinki-Vantaan lentokentällä perheen ja Suomen, mikä ei tällä kertaa odotetusti ollut viime vuoteen verrattuna yhtä henkisesti raskasta. Tiesin mikä mua odottaa perillä, mutta silti koko 24 tunnin matkustamisen aikana mun mieltä painoi hämmennys ja ehkä pelkokin tulevasta vuodesta. Joku viisas ihminen kertoi että kaksivuotinen UWC-elämä rullaa sykleissä, uusi aikakausi korvaa vanhan ja ihmisiä tulee ja menee – ja ne tärkeimmät pysyy sun elämässä. Tämä faktan tiedostin silloin kuin allekirjoitin virallisesti vastaanottaneeni Suomen Kulttuurirahaston stipendin, mutta sen hyväksyminen on ollut melko rankkaa.

Library lawn, joka ei nyt monsuunin aikana kauheesti houkuttele päiväunien ottajia haha. Tuo rakennus on art centre, jossa meillä on visual arts ja film studies tunnit.

Astuin Mumbain lentokentältä ulos, kostea ilma iski mua päin naamaa ja muistutti mua siitä, kuinka viime kerralla yhdistin sen Vietnamiin. Nyt mielessä pyöri vain Intia ja jollain tavalla koti. Kuusituntisen ajomatkan aikana kampukselle ahtauduin jeeppiin muiden MUWCI-opiskelijoiden kanssa ja rullasin ikkunan alas, työsin pääni ulos ja annoin monsuunituulen tuivertaa mun hiuksia. Lähimmän kylän Paudin ohitettua näin viimeinkin MUWCIn ja mun rakkaan kukkulanhuipun joka ei ollut enää rusehtavan keltainen ja kuiva vaan vehreä ja niin niin kaunis. 

Ensimmäinen viikko täällä me kakkoset vietettiin ilman ykkösiä. Tämän viikon sanotaan olevan yksi mielenkiintoisimmista viikoista MUWCIssa, sillä oot täällä vain oman ”batchin” (vuosiluokka?) kanssa ja siksi sulla on tilaisuus tutustua ihmisiin – joiden kanssa oot asunut jo vuoden – paljon paremmmin. Ja sinänsä tää oli ihan totta, tää viikko oli ihan mahtava; spontaaneja kokkailuja, teehetkiä, pienimuotoisia ja intiimejä bileitä joka päivä ja ilta. Tekemistä oli paljon ja koko ajan, ja vaikka opettajat hengittikin niskaan esseistä ja kouluhommista (joita me kaikki onnistuneesti vältettiin tekemästä), oli tää viikko suurimmaksi osaksi vain hengailua ja hyppimistä paikasta toiseen.

Mutta toisaalta tää ensimmäinen viikko oli monille – esimerkiksi mulle – todella rankkaa aikaa koska kampuksen ollessa puoliksi tyhjä, meidän kakkosvuotisten poissaolon tunsi paljon selkeämmin. Joka kolkka muistutti mua viime vuodesta, välillä kävelin automaattisesti eri huoneisiin huomaten että täällä asuu joku toinen eikä se jota tulin moikkaamaan – koska se joku on jo kaukana poissa, yliopistossa tai matkustelemassa tai tekemässä ihan mitä tahansa ihan missä tahansa. Mutta ei täällä. Koska tää ei ole viime vuosi, sen ei kuulukaan olla mutta sen faktan sulatteleminen ja hyväksyminen oli ja on edellään vaikeaa. Kaikki odotti innoissaan ykkösiä vihansekaisin tuntein, sillä kieltämättä me haluttiin pikemmin meidän omat kakkosvuotiset takaisin. Ja täähän ei tietenkään ole reilua, mutta luonnollista ja tapahtuu joka vuonna. 

Mun nurkkaus (tai oikeestaan pelkkä sänky). Sisustuspuoli on hieman kesken vielä - aattelin laittaa vielä parit jouluvalot sinne tänne - mutta ihan kotoisalta tuntuu jo. Wada 5 on huonekokojen suhteen suurin, joten mun nurkkaus on epäinhimillisen suuri ja sen takia suuren kateuden kohteena haha

Ja sitten kun ykköset joukko joukolta saapuivat silmät loistaen innostuksesta, me oltiin yhtäkkiä ihan hukassa. Kampus oli taas täynnä, puuttuva puolisko oli saapunut mutta se pinttynyt ajatus siitä kuinka tää oli se ”väärä” puolisko ei haihtunut ihan heti tai helposti. Satoja uusia nimiä ja kasvoja, orientaatioviikko ja kymmenet tutustumisleikit sekä niiden tuomat pakolliset sosialisoitumisen vaiheet pitivät koko koulun kiireisinä ja varmistivat, että me kakkoset pikku hiljaa opittaisiin päästämään irti viime vuodesta. Aamuviiden mutapainit, pikatreffit, karaoke-illat, aarteenetsintä, buddy ball sekä first and second year showt sekä miljoona muuta aktiveettia, ykkösten pelokkuus ja kakkosten kylmyys laantui ja nyt, kolme viikkoa myöhemmin me ollaan jo ihan sopusoinnussa. Ei ehkä vielä perhe, mutta suunta on oikea. 

Juuri nyt tällä hetkellä elämä alkaa jo valua omaan muottiinsa. Ykköset viimeistelee kouluaine- ja trivenivalintojaan (CAS, ekstra-aktiviteetit) ja alkaa jo oppia, milloin koulun ruokalassa on erityisen hyvää ruokaa tarjolla tai kuinka jouluvalot on ainoa hyväksyttävä valaistusmuoto täällä, puhumattakaan siitä että kenkiä kannattaa aina ravistaa ennen kuin ne laittaa jalkaan – muuten saatat litistää kengissäsi majailevan sammakon kuoliaaksi. Me kakkoset tuskaillaan kouluhommien ja yliopistohakemuksien ja erilaisten tasotestien parissa, minkä takia suurimman osan (no ainakin mun, haha) sosialisoitumisen taso on viime vuoteen verrattuna ihan naurettava.

Wuhuu mutapainiselfie. Herätettiin ykköset viideltä aamulta paistinpannuja käyttäen (siis ihan vaan tuottamaan ääntä haha). Oikealla minä ja Jamie (Hollanti) Ganesh-festivaalin aikana!

IB2:n vaativuutta on kauhisteltu ihan kamalasti ja noh, just nyt loputtoman työtaakan uuvuttamana voin kyllä vahvistaa kyseiset toteamat. Kouluhommia on paljon – ja paljolla meinaan paljon – eikä kaikki yliopistohakuun liittyvät hässäkät helpota yhtään. Oon vieläkin ihan auttamattomasti kujalla mun tulevaisuuteen nähden, mutta näillä näkymin aion hakea Jenkkeihin, Britanniaan ja Hollantiin (Suomi olisi sitten ihan vihoviimeinen vaihtoehto haha). Kaikilla näillä mailla on eri hakusysteemit ja -kriteerit, joten niin. Kiirettä pukkaa. (Tosin en voi kauheesti valittaa koska kyllähän mulla olisi abinakin aika hektistä nyt)

Mutta stressistä huolimatta oon aika onnellinen tällä hetkellä. Tää paikka on ihan ainutlaatuinen ja musta tuntuu että unohdan aina välillä arvostaa MUWCIn maagisuutta ja kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä se tarjoaa. Tänä vuonna oon saanut mun päivärytmin paremmin kuosiin; herään hieman normaalia aikasemmin ja vaihdan pari sanaa pikaisesti mun poikaystävän kanssa (opiskelee Jenkeissä, aikaero ihanat 11,5h), lähden kouluun ja siellä vietän sitten aikaa ihan päivästä riippuen 2-6 tuntia. Lounaaseen (noin kahdelta iltapäivällä) oon kuitenkin aina koulurakennuksissa tai sitten kirjastossa hoitamassa sitä sun tätä. Koulun jälkeen lähes poikkeuksetta illalliseen asti erilaisia ekstra-aktiviteetteja tai kouluhommia tai erilaisia tapaamisia ja kokouksia (joita täällä tapahtuu paljon). After check in (käydään ilmoittamassa meidän wada parenteille että ollaan elossa ruumiin ja sielun voimissa, noin puoli kymmeneltä) koittaa ihan päivästä riippuen epämääräinen sosialisoitumisen vaihe, joka voi olla kokkaamista, leipomista, teekutsuja, leffan katsomista tai ihan yleistä hengailua ja elämästä valittamista yhdessä. Noin kahdeltatoista-yhdeltä painun petiin skypettelemään tai puhumaan mun poikaystävän kanssa hetken, ennen kuin simahdan pois tästä todellisuudesta (oon niin univajeinen täällä että ehdin jopa nähdä kunnollisia unia 10 min nokosien aikana...).

Team Finland 2014-2015 wohoo (huomatkaa pituusero haha), © Tatsuya Yokota

No tulipa kauheen pitkä ja sekava höpöttelypostaus apua :-D Halusin vain ilmoitella että oon hengissä, ja että mulla menee hyvin. Seuraavat kuukaudet tulee olemaan elämäni haastavimpia kuukausia, joten voin varoitella että postauksia ei tule kuulumaan (ihan kuin niitä ois aiemminkin sadellut säännöllisin väliajoin, köh). Tuun sitten päivittelemään kun on aikaa ja tuntuu siltä!

Ja niin jos tulevia hakijoita on taas eksynyt tänne ja on kysyttävää tai ihan mitä tahansa, niin kommenttia vaan tai heittäkää meilillä, tiedän että toistan koko ajan olevani kiireinen mutta multa löytyy kyllä aina aikaa UWC:n ilosanoman levittämiseen :-)

Haleja haleja Suomeen x

depth over distance every time, my dear

Päätin rikkoa tän pienen (köh) hiljaisuuden ihan senkin kunniaksi, että heinäkuu on loppumaisillaan ja lähden tasan kahden viikon takaisin kotiin. Apua.

Heinäkuun oon viettänyt sillä tavalla miten oletinkin; laiskottelemalla niin paljon kuin sielu sietää. En ole edes koskenut mun päiväkirjaan, sillä vaikka kertomisen arvoisia asioita on toki tapahtunut, mun laiskuus on aika tehokkaasti estänyt kirjoittamisen. Oon nähnyt kavereita ja nauttinut kesäisestä Helsingistä ja siitä mitä se voi tarjota sekä käynyt perheen kanssa pienellä viikonloppureissulla pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Mutta samalla myöskin istunut vaan kotona ja imeskellyt itseeni sitä hyvänolontunnetta, jonka saan kun voin olla vain ihan yksin. Viihdyn todella hyvin ilman seuraa ja vaikka jostain ihmeen syystä rakastankin sitä kuinka MUWCI:ssa oon aina (rakkaiden) ihmisten ympäröimänä, on ihanaa vain löysäillä ja tehdä ei-mitään - jotain mikä ei Intiassa ois mahdollista.

Näiden kuukausien lusmuilujen aikana oon ehtinyt miettiä melko paljon kuluvaa vuotta ja käsittänyt miten uskomaton se olikaan. Mun aivokapasiteetti ei kuitenkaan riitä pukemaan sitä mitä koin ja tunsin sanoiksi, mikä harmittaa mua ihan sikana, sillä "Mitenkäs vuosi Intiassa meni?"-kysymyksiä kuulen tosi usein ja "Se oli ihan mahtavaa" on aivan liian vähäpätöinen vastaus siihen. Vuosi Intiassa oli elämäni paras vuosi ja juuri nyt kun oon hyväksynyt sen faktan että se on ohi, mun pitäis sulatella se tieto, että kohta oon menossa taas takaisin. Mua pelottaa, että jokainen kolkka kampuksella vaan muistuttaa mua edellisestä vuodesta, enkä osaa keskittyä nauttimaan tästä seuraavasta vuodesta, joka kyllä varmasti on aivan yhtä huikea kuin edellinenkin. Argh.

Second year. Seuraavan kerran kun oon kampuksella, olenkin jo se viisaampi ja kokeneempi osapuoli, joka tuntee kampuksen ja koulun käyttäytymiskulttuurin sekä tietää, että suihkussa kannattaa käydä aamulla kuuman veden saatavuuden varmistamiseksi ja että neljältä iltapäivällä on koulun common roomissa aina lämmintä teetä tarjolla. Oon kokenut ja oppinut niin paljon, ja nyt on mun vuoro siirtää kaikki tietämäni seuraaville sukupolville (kuulostaapa joltain kultilta apua). Tää ei kuitenkaan tarkoita, että olettaisin mun toisen ja samalla viimeisen vuoden MUWCI:ssa olevan tylsä - päinvastoin, sillä mulla on monia monia asioita vielä joita en ole kokenut ja tehnyt. Olen itse asiassa melkeinpä yhtä innoissani kuin vuosi sitten, vaikka monet silloin tuntemattomat aspektit ovat nykyään arkipäivää. 

Kasvavaa lähtöinnostusta hieman vähentää koulutyöt joihin en ole koskenut lähes tippaakaan. EE (4000 sanan essee, luultavasti jokaisen IB-opiskelijan pahin painajainen tällä hetkellä) aloittamatta, espanjan ja enkun kirjat lukematta, Math IA:sta ei mitään hajua. Suomeksi sanottuna: aika kusessa ollaan. Oh well.

(Salaa panikoin ja paljon)

how india changed me

·       
 käsidesi. Oon aina ajatellut, että käsidesin käyttäminen on melko mummomaista (kaikella kunnioituksella ikäihmisiä kohtaan siis) sekä en millään saa pois mielestäni leffojen stereotyyppisten pissispuhtausfriikkihahmojen fiksaatiota siihen. Kuitenkin tän vajaan vuoden aikana käsidesi on todistanut hyödyllisyydensä monen monta kertaa, varsinkin matkustaessa se on ollut oikea hengenpelastaja. Tiedätte varmaan purkkapussin ja kuinka sen omistaja on yhtäkkiä kaikkien paras ystävä – sama pätee meillä Intiassa mutta vaan käsidesin kanssa :-D Nyt kannan pientä käsidesiputeloa mun laukussa kaikkialle ihan Suomessakin, sillä on kätevä hoitaa käsien perushygienia kuntoon kun lavuaaria tai puhdasta vettä ei oo helposti saatavilla. Ja tiedostan kyllä ylihygieenisyyden olevan pahasta, joten osaan kyllä kontrolloida tota käsidesillä läträämistä – tai niin ainakin luulen, haha.

·    alhaisen hygieniatason sietäminen – tää kohta on hieman paradoksaalinen ton edellisen kanssa mutta menkööt. Ja hygienialla siis tarkoitan ihan yleisesti enkä itseäni tai kanssaihmisiä :-D Vaikka kuinka rakastaisin Intiaa, faktat tiskiin vaan ja myönnettäköön, että kehitysmaana monet asiat kuten hygienia ja puhtaus on aika reippaasti Suomea jäljessä. Esimerkiksi kadut ovat likaisia ja superpölyisiä runsaan liikenteen takia, avonaisia roskapusseja jätetään lojumaan sinne tänne eikä mutaa tai muuta likaa helpolla pelästytä. Tottumuskysymyshän tää on, huomasin yks kerta yhdeltä yöllä jahtaavani kaksi rottaa – sotavarusteina kännykän taskulamppu, sytkäri, dödö sekä palanen luultavasti homehtunutta juustoa pahvilaatikossa – ympäri mun poikaystävän huonetta ja tää kaikki tuntui ihan... normaalilta? Ei luonnolliselta, mutta normaalilta. Suomessa oisin varmaan juossut kirkuen pakoon, haha. (Tunnin intensiivisen jahtaamisen jälkeen huone näytti olevan kuin pommin jäljiltä ja me maattiin sängyllä kuoleman partaalla. Rottien häätäminen on tosi uuvuttavaa hommaa, minkä takia ne tunnetaankin yleisesti kampuksella nimellä sitkeät paskiaiset)

·      mun englanti. En mun suomalaisten kavereiden pettymykseksi mutta omaksi helpotuksekseni omaksunut intialaista aksenttia, vaan mun kielitaito intialaistui muilla tavoin. Jotkut yleiset hindinkieliset sanat sekä fraasit on pinttynyt mun jokapäiväiseen puheeseen – chalo, theek hai, accha sekä chutiya näin hyvinä esimerkkeinä (näitä mun on turha edes yrittää kääntää suomeksi – mahdoton yritys). MUWCI:ssa monet alottaa hindin kielen opiskelun IB-aineena, mutta kaikille ulkomaalaisille on pakollista suorittaa lyhyt Conversational Hindi -kurssi, jossa opitaan sekä hindin että intialaisen kulttuurin perusteita. Täytyy kuitenkin myöntää, että mun hyvin suppean hindisanavaraston oon kyllä poiminut mun intialaisilta kavereilta :-D Mun tapa puhua enkkua on kuulemma myös melko intialainen (en tiiä yhtään kyllä onko tää pelkästään intialainen tapa, mutta mutta); esimerkiksi aika monet kysymykset lausun vaan toteavina fraaseina ja lisään sanan no perään nousevan intonaation kera. ”Did he say the jeep is coming at six?” à ”He said the jeep is coming at six, no?”

·     tinkiminen. Aina ei-intialaisen astuttua kauppaan kuin kauppaan alkaa myyjillä soida turisti!-hälytyskellot päässä, ja automaattisesti kaikkien tuotteiden hinta vähintään kaksinkertaistuu. Tinkiminen on osa intialaista kulttuuria ja sitä harrastetaan melko aggressiivisestikin kaikkialla, monesti intialaisten kiistellessä keskenään huomaan pelkääväni jonkun käsirysäkän syntymistä... Itse en oo ihan noin päällekäyvä, ja aluksi vähän epäröin tinkimistä koska hintataso oli ilman sitäkin ihanan alhainen Suomeen verrattuna. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin saada langanpäästä kiinni ja nykyään oon jo itseasiassa aika hyvä! :-D Lähes aina saan hinnan putoamaan ainakin puolet alkuperäisestä jos vaan jaksan jankata tarpeeksi kauan, takuuvarma kikka on lähteä mitään ostamatta pois kaupasta kunnes siinä ovenpielessä myyjät huutaa suostuvansa sun hintaan. Toimii. Intialaisista vaatteista huolimatta näytän vieläkin (tai jopa ehkä enemmän) turistilta, mutta muahan ei petkuteta millään 250 rupian riksoilla kun tiedän, että samanpituisen kyydin saisi satasella. Pari ekaa päivää kauppoja kierrellessä Suomessa tuntuu aina niin hassulta, kun hinnat on kaikki ihan fiksattuja ja niin sydäntäsärkevän korkeita. Huoh.

·      itsenäisyys. Tästä kohdasta voisin kirjoittaa ihan erillisen postauksen jos vain en olisi näin laiska ja jos kiinnostusta löytyy sieltäpäin :) UWC-elämä automaattisesti pakottaa itsenäistymään, mutta uskaltaisin väittää että Intiassa se korostuu hieman. Kampuksella meillä on kouluruokailu ja koulun omat taksinkuljettajat sekä siivoojat, mutta tää on kuitenkin enemmän osa intialaista kulttuuria ja vaikka UWC-koulu ollaankin, maassa maan tavalla pätee täälläkin. Hoidan omat ruokaostokseni, maksan omat puhelinlaskuni, pesen ja kuivaan omat pyykkini, järjestän omat kulkuneuvoni, menen yksin lääkäriin (intialainen sairaala on ollut yksi kulttuurisesti shokeeravin kokemus minkä oon täällä kokenut. Jos saisin itse päättää, never again), hoidan itse kaikki passiin ja viisumiin liittyvät byrokratiasotkut, suunnittelen ja maksan omat lomamatkani ja niin edespäin. Pieniä konkreettisia arkisia asioita, joita itse hoitaessa kuitenkin ymmärtää miten itsenäiseksi on tullut verrattuna ennen UWC:tä ja miten riippuvainen on ennen ollut omista vanhemmista. Täällä MUWCI:ssa koulu luottaa meihin paljon ja esimerkiksi aikuisitta matkustaminen onnistuu eikä minkäänläisiä nukkumaanmenoaikoja tai curfewta ole. Tää antaa mahdollisuuden kontrolloida omaa elämänrytmiä, mikä opettaa tosi paljon mm. omasta unentarveesta sekä fyysisestä kestokyvystä (tän huomasin itse joskus syys-lokakuun aikoihin kun koitin tehdä ihan kaikkea, opiskella ja sosialisoitua ja vain imeä itseeni niin paljon sitä niin kutsuttua MUWCI-kokemusta kuin vain pystyin. Päivittäiset yöunet jäi siihen neljään-viiteen tuntiin ja lopulta mun kroppa petti ja olinkin kipeä melko pitkän aikaa, mikä oli mulle korkean vastustuskyvyn omaavana melko epätavanomaista).

·        ruokamieltymykset. Ennen Intiaa olin melko nirso ja vaikka vedinkin (naama pitkällä tosin) useimmat epämiellyttävätkin ruoat alas, lista inhokeista oli ihan liian pitkä. En syönyt tulista ruokaa ollenkaan, ja tietty Intia tulisen curryn ja mausteiden maana aiheutti mulle varsinkin alussa vaikeuksia – ei ollut varmaan viimeinen kerta kun kyyneleet valui silmistä tulisuuden takia. Nykyään mun sietokyky tulista ruokaa kohtaan on parempi, mutta oon oppinut välttämään tulisia ruokia niin paljon kuin pystyn ihan senkin takia että ne pistää mun vatsan aika tehokkaasti sekaisin. Kouluruoka ei meillä oo mitenkään ylistämisen arvoista – ja valitettavasti kokkaan itselleni ihan liian harvoin - joten mun nirsous on vähentynyt aika paljon nääntymisen välttämiseksi, haha. Yli 60 kansallisuuden parissa elämisessä on lukuisia plussapuolia, ja yksi niistä on mahdollisuus erimaalaisten ruokien maistamiseen. On ollut niin suosikkeja kuin inhokkeja, itse oon syöttänyt salmiakkeja ja turkinpippureita aika ahkerasti ihmisille ja lähes poikkeuksetta kyseiset makunautinnot päättyy yökkäyksiin ja roskiksen etsintään sekä mulle tyytyväiseen nauruun :-D Haha, miten niin sadisti?

·      nukkumistottumukset. Enhän mä Suomessakaan nukkunut tarpeeksi, mutta seitsemällä tunnilla hiihtelin aika mutkattomasti jokaisen päivän läpi. UWC-elämä tunnetusti vähentää sun unimäärää aika reippaasti ja se olikin yksi niistä asioista, jota stressasin tosi paljon etukäteen sillä mun ideaaliyöunet kestää sen yhdeksän-kymmenen tuntia. Ja noh, eka termi oli aika tappo sillä nukuin parhaimmillaan viisi tuntia yössä ja kulutin itseni ihan puhki, mikä johti siihen että nukahtelin mitä omituisempiin aikoihin mitä omituisempiin paikkoihin :-D Oli ihan normaalia tulla kahdelta kotiin koulun jälkeen ja simahtaa sängylle viideksi tunniksi missaten kaikki pakolliset aktiviteetit ja herätä sopivasti illalliselle. Oon aina ennen ollut tosi kevyt nukkuja ja tietyllä tavalla olen vieläkin, mutta nyt pystyn nukkumaan mun herätyksen ohi (mitä Suomessa ei tapahtunut ikinä. Ikinä.) jos oon tarpeeksi univajeinen. Oon myös oppinut heräämään joka päivä aamuseitsemältä automaattisesti ilman minkäänlaista herätyskelloa, myös viikonloppuisin ja silloin kun ei edes olisi koulua. Friikeintä oli kun joululomalla Suomessakin aloin heräämään seitsemältä – tosin Intian aikaa mikä tarkotti puoli viideltä aamulta Suomen aikaa, haha.

Tässä hyvin epämääräisessä järjestyksessä hyvin epämääräisiä asioita mitä tuli nyt mieleen, lisääkin varmasti olisi jos vaan jaksaisi kauemmin pohtia. Tän kirjoittaminen oli itse asiassa tosi hauskaa, jännä huomata miten paljon oon itse muuttunut ja miten paljon mun suhtautuminen joihinkin asioihin poikkeaa entisestä :-D Vähän erilaista postausta tähän väliin, toivottavasti tykkäsitte! Täällä Vietnamissa on ollut ihan tajuttoman kuuma ja mun päivät on koostunut lähinnä lämpöhalvauksen välttelemisestä, joten koneeseen koskeminen ei oo tullut mieleenkään. Koitan päästä vähän säännöllisemmän postailun pariin sitten taas Suomessa, luultavasti siinä heinäkuun puolella. Postausideoita mun tyhjää lyövälle päälle saa aina heittää :)