huomenna

... alkaa mun kirjoitukset.

Tosi nurinkurista miettiä että mun IB-loppukokeet (=ylppärit) alkaa huomenna, sillä tää valmistautumisen taso on ollut ihan naurettava :D Oon kunnolla nyt lukenut viiteen aineeseen 10 päivän sisällä, itkettää hieman jos vertaan tätä suomalaiseen lukulomaan.

Valmistun (olettaen siis että pääsen läpi joka aineesta) 20 päivän päästä, jonka jälkeen jään vielä Intiaan reissailemaan. Suomi kutsuu taas 33 päivän kuluttua, ja ehkä joskus silloin yritän puskea jonkinlaista kunnollista postausta ulos, niin paljon on nimittäin ehtinyt tapahtua ja tärkeitä päätöksiä on tullut tehtyä!

Pikapostausta siis vaan että oon vielä ihan elossa (tosin intialainen helle koettelee mun vastustuskykyä melko paljon), ja loppuun haluaisin pistää mun film studies lopputyön jonka parissa työskenneltiin päivät pitkät ja parit all nighteritkin tuli vedettyä! Suosittelen suoraan laittamaan HD-resoluution päälle ettei laatu kärsi :) Toimin siis editoijana ja tää oli film studiesin IB-loppukokeen vastike, joten 1 done 5 more left to go... Wish me luck!

lights out, words gone

Tää biisi on pyörinyt taas repeatilla vähän pidemmän aikaa, Bombay Bicycle Clubin biisit muistuttaa mua aina MUWCI:sta ja viime vuodesta!

Pikaisesti kuulumisia tähän väliin kun mulla on pitkästä aikaa hieman enemmän vapaa-aikaa jesjes! Ekaksi täytyy hehkuttaa että sain eilen mun EE:n (extended essay, 4000 sanan essee joka on yksi IB:n extravaatimuksista) vihdoinkin valmiiksi!!! Eri kouluissa on deadlinet eri aikaan, ja meillä oli se hitusen myöhemmin mikä on vaan ihan hyvä koska en ois muuten ikinä ehtinyt kirjoittamaan tätä valmiiksi. Ja mähän vakuuttelin itselleni, että hoitaisin tän alta viime kesänä... noh. Mulla oli kiva aihe, mutta jostain syystä en ikinä vaan motivoinut itseäni aloittamaan ajoissa ja sen takia pusersinkin ne vikat 1600 sanaa ja hioin mun siskon avustuksella koko esseen kuntoon muutaman päivän sisällä. En suosittele ollenkaan, haha. En mä kauhean ylpeä tosta mun EE:stä ole, mutta ainakin sain sen pois alta ja nyt on aikaa keskittyä muihin (koulu)hommiin.
 

EE DONE!!!

 Tammikuu sujahti melko sumuisessa mielentilassa, koko ajan oli stressiä päällä minkä takia olin kipeäkin jonkin verran. Kuitenkin kivoja juttuja tapahtui paljon, yksi kohokohta oli American Regional Week, joka siis nimensä mukaisesti oli viikko, jolloin Amerikan mailla oli erilaisia tempauksia joiden tarkoituksena oli levittää tietoisuutta omista kulttuureistaan. Tämä tapahtui mm. ruuan, erilaisten puheiden sekä pukeutumispäivien välitykselllä, ja koko viikko huipentui American Regional Eveningiin. 
Mä opiskelen kuudentena IB-aineenani film studiesia, ja mun nykyinen opettaja on pääammatiltaan tuottaja Mumbaissa. Meille oppilaille tarjoutui mahdollisuus päästä parin päivän kestoiseen työharjoitteluun oikeassa leffastudiossa, ja mä siitä innostuneena lähetin kyseisen mainoksen ohjaajalle viestiä. Noh, lopulta mä ja costaricalainen Ruben saatiin luvalliset poissaolot koulusta ja me vietettiin Mumbaissa kolme päivää. Me oltiin apulaisina Kinder-mainoksessa (:D), ja meidän päätehtävinä oli vain pitää huoli logistiikasta ja siitä, että kaikki sujuu ajallaan. Oli mielenkiintoinen mutta tosi rankka kokemus, sillä me työskenneltiin kahtena päivänä yhteensä 24 tuntia. En ikinä olettanut elokuvateollisuuden parissa työskentelemisen olevan näin rankkaa! 

Me lähdettiin Mumbaihin ekaa kertaa julkista liikennettä käyttäen, ja oli kyllä aika lähellä ettei eksytty kokonaan haha. Melko normaalia hypätä kyytiin ja pois liikkuvasta bussista, sillä nää kulkuneuvothan ei pysähdy kunnolla matkustajia varten... Stressaavaa puuhaa tää matkustaminen Intiassa

Tein myös tosi tärkeän ja vaikean päätöksen tammikuun puolivälissä. Olin joulukuun alussa hakenut Global Citizen Year-nimiseen välivuosiohjelmaan, joka tarjoaa 10-kuukautisen etukäteen suunnitellun välivuosiohjelman joko Senegalissa, Intiassa, Brasiliassa tai Ecuadorissa. Tää ohjelma on kaikille avoin kansalaisuudesta riippumatta, mutta täysstipendejä on todella hankala saada ellei sitten ole UWC-opiskelija, sillä meille on tarjolla täysin erillinen stipendi. Noh, mä olen aina harkinnut välivuotta jonkin verran ja tänä vuonna muhun iski palava halu päästä Etelä-Amerikkaan espanjankielentaitoa parantamaan. Siinä mä ilmaisen välivuoden perässä lähettelin hakemusta menemään ihan kummempia miettimättä, mutta pääsinkin haastatteluvaiheeseen asti ja lopulta valituksi.
Niin. Mä pääsin mukaan tähän välivuosiohjelmaan, ja yhtäkkiä kaikki mitä suunnittelin mun tulevaisuudelle (hyväksymiskirjeet Jenkeistä täysin stipendein, yliopisto Jenkeissä ymsymsyms) sai uuden haaran. Mulle tarjoutui mahdollisuus tehdä vapaaehtoistyötä noissa neljässä maissa, mahdollisesti vähin kustannuksin, ja mä olin ihan hukassa mitä tehdä. Tää olisi huikea ja uniikki mahdollisuus, vähän samaan tapaan mitä UWC oli aikoinaan, mutta toisin kuin pari vuotta sitten tällä kertaa mä epäröin todella paljon. En ala elaboroimaan kaikkia niitä plussa- ja miinuspuolia, enkä syitä miksi kieltäydyin, mutta lopulta lähetin kyseiselle järjestölle kiittäen tästä mahdollisuudesta ja sanoin ei. Vielä ei ole varsinaisesti kaduttanut, mutta katellaan sitten myöhemmin elokuussa kun yhtäkkiä muistan että hei, jos olisin valinnut toisin, olisin nyt Ecuadorissa...

American Regional Eveningiä :)

No mutta niin. Meillä alkoi eilen Theatre Season, joka on siis jokavuotinen kuukauden kestävä ajanjakso täynnä erilaisia näytelmiä. Kinnostavia teatteriproggiksia on taas vaikka kuinka monta, joista kohutuin on varmaan Rocky Horror Picture Show, josta sovelletaan luultavasti jonkinlainen MUWCI-versio. Mä itse toimin taas puvustajana kuten viime vuonnakin - kieltämättä teki mieli kokeilla jotain uutta, esim. tuottajan roolia, mutta ajanpuutteen takia päädyin vaan siihen tuttuun ja turvalliseen. Who's Afraid of Virginia Woolf on siis mun näytelmä, ja sitä varten oon vähän tutkinut 1960-luvun muotia ja suunnitellut pukuja. Intiassa, tai ainakaan Punessa ei kauheasti minkäänlaisia kirpputoreja tai second hand-kauppoja ole, joten saattaa olla että joudun taas ompeluhommiin :D Theatre Season on tosi stressaavaa aikaa, mutta se on kyllä sen arvosta ja kaikki tää puurtaminen ja lopulta näytelmien katselu tuo tosi kivaa vaihtoehtoa normaaliin koulurytmiin.

Shivaji Market Punessa, täältä mä ostan mun hedelmät ja jouluvalot ja sen sellaiset :) Tykkään sillä tää on sellainen paikka jossa paikalliset intialaiset käy, saa kokea sitä oikeaa Intiaa.

IB:n suhteen aletaan olla jo loppusuoralla. EE ja TOK on hoidettu pois alta, enää ois vaan muutamat IA:t (internal assessment, eräänlainen essee joka määrittää yleensä 20% loppuarvosanasta) jäljellä, mocksit eli prelit maaliskuun keskivaiheilla ja sitten loppukokeet toukokuussa. Huhhuh. Töitä on tehävänä edelleenkin paljon: mulla on kuukauden sisällä kolmet orals, eli suulliset kokeet enkussa, espanjassa ja film studiessa eli kiirettä pitää edelleenkin. Kuitenkin meillä on miniloma helmikuun lopussa (tällä hetkellä olis suunnitelmissa lähteä jonnekin rannalle laiskottelemaan) ja heti mocksien jälkeen koittaa taas Travel Week, yksi vuoden kohokohdista :) Eli eiköhän noiden lomien voimilla jaksa hoitaa IB ihan kunnialla!

Nolo selfie. Hämmentävää muuten nähdä oma pärstä näin isona näytöllä...

Tämmöstä todella sekavaa kuulumispostausta tähän väliin! Kuvamateriaalin esteettisyys kirvelee mun silmiä mutta noh, näillä mennään. Tsemppiä muuten kaikille hakijoille, toivottavasti heititte ne hakemukset postiin hyvillä mielin :) Paljon haleja Intiasta x

how can UWC change the world?

UWC makes education a force to unite people, nations and cultures for peace and a sustainable future.

Yllä on koko UWC-liikkeen hyvin mahtipontiselta vaikuttava mission statement, jonka lähes jokainen UWC-opiskelija osaa melkein sana sanalta ulkoa. Tätä virkettä en uskalla suomentaa, mutta näin Suomen UWC-yhdistys tiivistäisi kyseisen sanoman: 

[UWC:n] Päämääränä on tehdä kansainvälisestä koulutuksesta yhteisymmärrystä edistävä voima ja vähentää ennakkoluuloja.

Puolentoista vuoden taipaleen kyynistämänä suhtaudun tähän lausuntoon hieman skeptisemmin, mutta pakko myöntää että mäkin olin yksi niistä, jotka saapui Intiaan silmät kiiluen innostuksesta ja hehkuen idealismia. Melko pian kun joutuu todella UWC-elämän syövereihin, ymmärtää että mikään paikka ei ole täydellinen eikä mikään järjestö toimi saumattomasti omien tavoitteidensa mukaisesti. Tämä realisaatio tietenkin tyrkkää pilvilinnasta alas melko töykeästi, mutta yllättävän nopeasti sitä kuitenkin hyväksyy faktat ja murehtimisen sijasta kuitenkin keskittyy kaikkeen hyvään, jota tällä järjestöllä on tarjota - ja mitä se on antanut mun elämälle.

UWC:lla on tietty maine, jota me opiskelijat ollaan ehkä alitajuntaisesti pidetty yllä ja jopa vahvistettu. "Hippikoulu", "maailmanparantajameininki", "joukko tyhmiä idealisteja" - melko tuttuja ja usein kuultuja nimiä joilla ainakin MUWCI:a on kuvailtu. Jollain mun kavereilla on sellainen käsitys, että me aloitetaan päivämme joogalla sekä teellä ja puhutaan henkeviä koko päivän parin mediaatiotauon voimin. "Parannetaan maailmaa." Tietenkin näin kärjistettyjä kuvitelmia ei monella onneksi ole, mutta kieltämättä tosi moni luulee, että tää on jokin eliittikoulu joka "valmentaa" tulevaisuuden päätöksentekijöitä ja vaikuttajia ja johtajia. Tietenkin IB-tutkinto kaikkine ekstravaatimuksineen - tärkeimpänä mainittakoon CAS-ohjelma, joka pyrkii tasapainottamaan IB:n painavaa akateemisuutta luovuuteen ja urheiluun keskittyvillä harrastuksillä sekä vapaaehtoistyöllä - tarjoaa moniuloitteisemman lukiokokemuksen sekä valmentaa elämään paremmin kuin vaikkapa pelkkä suomalainen yliopistotutkinto, johon kuuluu puhtaasti vaan se koulu. UWC-kouluilla on kirsikkana kakun päällä tietenkin monikulttuurisuus, joka tuo jokapäiväiseen elämään täysin erilaisen maun. Ihmiset ovat intohimoisia ja uteliaita, tiedonjanoisia muita ihmisiä ja kulttuureja kohtaan. UWC:n hakuprosessi on maasta riippuen suhteellisen helppo tai äärimmäisen vaikea, mutta loppujen lopuksi kouluihin kuitenkin suodattuu sellaisia ihmisiä, jotka välittää maailmanmenosta ja joilla on intressejä, tahtoa ja kykyjä takertua asioihin, jotka ei tämän ikäluokan keskivertotallaajaa liiemmin kiinnostaisi. Ja "keskivertotallaajalla" en halua loukata ketään tai varsinkaan asettaa UWC-opiskelijoita jalustalle muiden yläpuolelle - "ylimieliset paskiaiset" on nimittäin myös aika tuttu sana kuvailemaan meitä opiskelijoita - vaan ihan vain alleviivata sen faktan, että siinä nuoruuden ja aikuisuuden välillä eri ihmisillä on elämässään eri prioriteetteja, minkä takia UWC ei sopisi kaikille kuin nenä päähän.

Mutta näenkö mä täällä tulevaisuuden merkkihenkilöitä? Kyllä ja en. Tästä(kin) paikasta löytyy niitä ihmisiä joita voisin luokitella täydellisyyttä hipoviksi, ihan kaikissa elämän osa-alueissa. Sellaisia ihmisiä, joita voisin kuvitella johtamaan maailman suuryrityksiä, istumaan oman maansa parlamentissa tai työskentelemään tieteen nimissä uusia parannuskeinoja etsien. Sellaisia ihmisiä, joita vanhempana nään YK:n lähettiläinä ja muistan kuinka aikoinaan me kokattiin yhdessä pikanuudeleita aamuneljältä. Mutta enemmän mä näen sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä hukassa elämänsä kanssa kuin mä olen. Nuoria, joilla on unelmia ja UWC-kokemuksen myötä ehkä paremmat resurssit lähteä jahtaamaan niitä. UWC tarjoaa korvaamattomat lähtökohdat sellaisille ihmisille, jotka haluavat muuttaa maailmaa, mutta en väittäisi koulujen olevan maailmanparantajatehtaita, jotka sylkevät liukuhihnalla ulos tulevaisuuden päättäjiä. UWC-koulut eivät ole ihmekoneita, jotka taikovat jokaisesta yksilöstä aktiivisen kansalaisen, joka intohimoisesti ottaa elämäntehtäväkseen maailman parantamisen keinolla tai toisella. Joistakin kyllä, mutta suuresta osasta ei.

Miten UWC sitten kantaa kortensa kokoon tässä yhteiskunnassa? Mä itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että UWC ei suoranaisesti muuta maailmaa, vaan se muuttaa yksilön maailman. Tätä kokemusta on tosi hankala pukea sanoiksi, ja kliseisesti mä tyydyn vaan toteamaan, että UWC:ta ei voi ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse. Sisäoppilaitoksessa eläminen reilun kahdensadan muun nuoren kesken olisi jo sellaisenaan melko mullistava kokemus tässä elämäntilanteessa, mutta kun soppaan heittää vielä lähes sata eri kansallisuutta ja kulttuuria, kieliä ja uskontoja, tulee kaikesta astetta mielenkiintoisempaa. Jokapäiväiset keskustelut saavat uuden säväyksen, ja oman kulttuurin jakaminen arkisessa kontekstissa (esimerkiksi ruuan tai musiikin kautta) ei ole ikinä ollut helpompaa. Valehtelematta voin sanoa että lähes joka päivä mä opin jotain uutta ihan vaan olemalla ja elämällä täällä muiden ihmisten kanssa. Mun ei tarvitse tietoisesti hakea tietoa ja uusia ajatuksia sekä oivalluksia, vaan pelkästään avoimin mielin ja aistit vastaanottavaisina pystyn imemään itteeni niin paljon mielenkiintoisia ja omista poikkeavia näkemyksiä ja mielipiteitä. Täällä ymmärtää, kuinka kasvatuksella ja elinympäristöllä voi olla niin paljon vaikutusta ihmisten elämänkatsomuksiin, mutta samalla iloiten huomata, kuinka eriäväisyyksistä huolimatta monesti ihmisten perusarvot ja -moraalit ovat samat. Kuinka empatia ja rakkaus sekä kunnioitus on tunteita, joita jokainen arvostaa ja vaalii taustastaan huolimatta.

Mä koen MUWCI:n kukkulanpäällisenä kuplana, erillisenä maailmana. Meidän yhteisö on kovin pieni, mikä mahdollistaa monet asiat mitä esimerkiksi en mun entisessä lukiossa Ressussa pystyisi ikinä kokemaan. Yleisistä harhaluuloista huolimatta meidän koulu on tietyissä aspekteissa kuin mikä tahansa muu lukio. Kaikki tulee toimeen keskenään mutta ei tosiaan ole toistensa ylimpiä ystäviä, klikkejä syntyy, juorut kulkee koko kampuksen läpi parissa päivässä ja draamaa on paljon - ja paljolla meinaan paljon,  niin opettajien kuin opiskelijoiden keskuudessa. Tää fakta pistää sosiaaliset taidot koetukselle, kun vähän väliä jouduu sovittelemaan muiden riitoja tai näkemään ei-niin-mieluisia ihmisiä joka päivä ja olla vielä sivistyneissä väleissä - mikä on tietenkin ihan korvaamaton taito tulevaisuutta ajatellen. MUWCI:ssa korostetaan ja kannustetaan itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun, oman äänensä rohkeaan käyttöön sekä omien mielipiteisiinsä uskomiseen. Täällä saa sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä tosi helposti ja paljon huomiota, joka sitten tietenkin opettaa kuinka seisoa omien sanojensa takana sekä kuinka oma mielipide kannattaa aina ilmaista, vaikka se olisikin massavirran vastainen. Samaan aikaan täällä oppii kunnioitusta ihan uudella tasolla sekä ajattelemaan asioita muiden ihmisten kannalta ei vain henkilökohtaisesta näkökulmasta, vaan muita kulttuureita, uskomuksia sekä vakaumuksia huomioon ottaen.

Mä uskon, että UWC:n myötä maailma tuntuu kutistuvan. Kansainväliset uutiset koskettaa syvemmällä, henkilökohtaisemmalla ja tunteellisemmalla tasolla, sillä yhtäkkiä omaatkin rakkaita, tärkeitä ihmisiä ympäri maailmaa, joilla onkin konkreettinen side kyseiseen tapahtumaan. Pala sua on jokaisessa maailman kolkassa, sillä sun rakastamat ihmiset ovat myöskin hajaantuneet kaikkialle. UWC antaa niin paljon sekä pistää ajattelemaan ja näkemään maailmaa uudesta perspektiivistä. UWC muuttaa jokaisen yksilön maailman. Ja ehkä jokainen yksilö omalla panoksellaan auttaa sitten tekemään tästä maailmasta paremman paikan.

*

Multa pyydettiin kommenteissa kertomaan miten UWC voi muuttaa maailmaa, ja mun mielestä tää oli niin mielenkiintoinen kysymys että päätin tehdä kunnollisen postauksen! Kaikki tämä siis mun omasta näkökulmasta tietenkin, mutta toivottavasti oli kiintoisaa luettavaa :) Voisin puhua tästä aiheesta ikuisuuksiin, mutta ehkä tää on tällä kerralla tarpeeksi haha.

Mulla tulee viikko täyteen kohta MUWCI:ssa, neljäs termi on rullannut käyntiin melko kiireisissä merkeissä, kuten aina... Tän vuoden hakuaika alkoikin tässä kuun alussa, joten tulevat hakijat, kommenttiboksiin vaan jos on jotain kysyttävää, tai sitten hakijoiden FB-sivuille! Tsemppiä hakuun tasapuolisesti kaikille multa, ja hyvää (myöhäistä) uutta vuotta 2015 :)

xx Lam

they say "be brave, there's a right way and a wrong way"

Laskeuduin perjantai-iltana Helsinki-Vantaan lentokentälle ja 24 tunnin sisällä ehti jo tunteet mennä aikamoista vuoristorataa helpotuksesta täyteen paniikkiin ja epätoivoon. Mulla on takana elämäni vaativin termi - ja tämän toteaman voi allekirjoittaa lähes jokainen MUWCI-kakkonen - ja päätin sitten päättää nämä kauheat kuukaudet huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Joo-o. Lauantaiaamuna tekemäni ACT-koe (amerikkalainen tasokoe jenkkiyliopistoihin) meni liioittelematta täysin penkin alle, varsinkin matikan osuus jossa mulla laskin lakkasi toimimasta viiden minuutin jälkeen. Taisin nipistää itseäni, koska en vaan voinut uskoa jokin näin kliseinen juttu tapahtuu juuri kun teen yksiä elämäni tärkeimpiä kokeita. Koitin tehdä sen loppukokeen ihan kunnialla mutta päässä pyöri koko ajan todennäköisen epäonnistumisen kammo, joka sitten tietenkin vaikutti negatiivisesti mun suoritukseen. Kauheeta miten hermoja on niin hankala saada kuriin.

Viimeiset neljä kuukautta ovat olleet ihan hirvittävän akateemisesti kouluorientoituneet, mutta selvisin kaikesta kuitenkin suhteellisen siedettävästi - kunnes astuin tänä aamuna Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton tiloihin ja aloitin sen pirun kokeen. Tuntuu pahalta ja jollain tavalla tosi epäreilulta, että kaiken tän raatamisen jälkeen en voi edes nauttia (täysin ansaitusta) lomastani ja joulufiiliksistä täysin rinnoin koska mielessä painaa vaan tää viimeinen epäonnistuminen monien onnistumisten keskeltä. Jenkit jatko-opiskeluvaihtoehtona vaikuttaa juuri nyt paljon kaukaisemmalta kuin ikinä ja oonkin tosi pettynyt itseeni - ei Euroopassa mitään vikaa ole, mutta... Toki Suomikin alkaa kuulostaa entistä enemmän ihan mukiinmenevältä vaihtoehdolta. Hyvinvointivaltio, julkiset palvelut rullaa, koulutus olisi tasokasta ja ennen kaikkea ilmaista ja opiskelun ohella ehtisin käymään töissäkin ja ansaita rahaa muita juttuja, esim. matkustelua varten. Minkä takia sitten koitan välttää tätä hinnalla milla hyvänsä?

Oon viime aikoina kyseenalaistanut melko paljon mun nykyistä elämänfilosofiaa ja hävennyt mun kiittämättömyyttä, jossa oon kesästä lähtien vellonut. Tietenkin jatko-opiskelumahdollisuudet on asia josta kannattaisi ja pitääkin huolehtia, mutta se pakkomielteinen tapa jolla oon niin tehnyt on mietityttänyt paljon. Eihän mulla, toisin kuin monilla muilla, ole ikinä ollut sitä unelmayliopistoa johon olisin tähdännyt koko elämäni, minkä takia tää ainainen stressaaminen on hämmentänyt mua kovasti. Sopeudun melko vaivatta uusiin paikkoihin, joten minkä takia pelkään niin pirusti minne päädyn seuraavaksi neljäksi vuodeksi? Uskon, että tiettyyn asioihin mulla ei ole voimia vaikuttaa ja elämä valitsee minkä polun se haluaa seurata. Olen opiskellut itseni rikki ja yrittänyt parhaani, ja sen pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi. Kai se on vaan tää ainainen perfektionismin haku ja epäonnistumisen pelko, joiden voimin oon selvinnyt päivästä toiseen. Jos tarkemmin mietitään, en ole ikinä epäonnistunut akateemisessa kontekstissa - tietenkin pieniä harha-askeleita on ollut siellä ja täällä, mutta yleisesti oon aina saavuttanut kaiken, mihin olen tähdännyt. Tiedän kuitenkin, että parin kuukauden päästä tulen avaamaan monia hylkäyskirjeitä myönteisten vastauksien sijaan.

Kolmas termi MUWCI:ssa oli rankka. Mutta rankempaa on tajuta kuinka kolme neljässosaa mun ajasta tuossa pienessä kukkulanpäällisessä kuplassa on jo ohitse. Viimeinen termi edessä. Viimeiset viisi kuukautta. Mihin ihmeeseen tää aika on oikeen valunut? Muhun iskee paniikinomainen pelko kun mietin, että seuraavan kolmen viikon päästä lennän viimeistä kertaa Intiaan määränpäänä MUWCI. Oon kokenut elämäni parhaimmat ja huonoimmat hetket täällä. Oon tutustunut ihmisiin, jotka on opettanut mulle enemmän mitä yksikään koulukirja pystyisi. Tää paikka on antanut mulle niin paljon ja särkenyt mun sydämen niin monta kertaa. Viime vuonna näin tän paikan viallisena paratiisina, elin kuukaudesta toiseen tähtisumut silmissä. Uutuudenviehätys katosi, mutta ihmetys ja rakkaus säilyi. Vietin ensimmäisen vuoteni MUWCI:ssa mielentilassa, jota en osaa nimetä tai selittää. Nyt kun mietin viime vuotta, muhun iskee palava kaipuu ja nostalgia sekä hämmennys siitä, miten paljon kaikki voi muuttua yhden kesän välissä. Olen mä nauttinut mun kakkosvuodesta. Mutta tuntuu, että en oo vieläkään päässyt viime vuodesta yli, siitä puhtaasta onnellisuudesta. "I've become crueler in your presence", oon kasvanut ja oppinut ja ymmärtänyt, kuinka ihmiset tosiaan luo sen maagisuuden ja kuinka koti ei voi ikinä enää tarkoittaa samaa.

20 päivää Suomessa ennen kuin matkustan viimeistä kertaa mun kukkulalle.

killer october survivor

... selvisin siis elämäni vaativimmasta kuukaudesta ja vieläpä melko hyvillä mielin! Wohoo.

Viime postauksesta on taas kulunut ihan laittoman paljon aikaa. Mitä mä oon sillä välin tehnyt? No opiskellut niskat jumissa päivästä toiseen... Ei ihan, mutta melkein. Just nyt tällä hetkellä elämä on tarjonnut pienen huilaushetken ton hullun lokakuun jälkeen. Projektiviikko alkoi eilen ja tää tarkoittaa mulle (ja lähes kaikille muille kakkosille) viikon lisäaikaa EE:n kirjoittamiseen sillä välin kun ykköset riehuu ympäri Intiaa viidakoissa ja rannoilla ja miljoonakaupungeissa ja vaikka missä. Kieltämättä mullakin olisi ollut palava halu päästä ulos kampukselta vähän pidemmäksi ajanjaksoksi, mutta se ei ois kauhean viisas ajatus kun Extended Essayn ensimmäinen luonnos - edelleen pyöreät nolla sanaa - pitäisi palauttaa yhdeksän päivän päästä... Mä en oo tänä vuonna matkustellut ollenkaan, jos ei exeatia ja viiden päivän Pune-reissua ei oteta lukuun. Vähän harmittaa, mut toisaalta lompakko ja koulutyö ja mielenterveys kiittää ja tätä reissailettomuutta aion kyllä kompensoida sitten kevätlukukaudella. Tää kolmas termi on sanottu olevan IB:n hankalin ja vaikka loppukokeet sijoittuukin ensi vuodelle, pitäisi sen nelostermin olla työmäärän suhteen hieman keveämpi - mikä siis tarkoittaa enemmän aikaa matkustelulle, jesjes.

Mitä Intiaan sitten kuuluu? Paahtavaa auringonpaistetta ja hulluja ukkosmyrskyjä, upeita auringonlaskuja ja surullisia auringonnousuja (koska oon valvonut koko yön opiskellen), intensiivisiä kokouksia, iloisia mutta surullisiakin uutisia, spontaaneja bileitä jouluvalojen hehkuessa sekä koulua. Koulua koulua koulua. Osan IB:n tärkeimmistä papereista oon palauttanut jo, mm. sen paljon kauhistellun TOK (theory of knowledge, verrattavissa jonkinlaiseen filsaan) essayn, jonka hutaisin parissa päivässä kofeiinin voimin. En suosittele. Oon ollut tän termin aikana kuin kone, joka vaan sylkee ulos kaikenmaailman esseitä ja raportteja ja kokeita. Laadusta ei sitten varmaan kannata puhua... Kävin myös tekemässä ACT-tasokokeen, joka on lähes jokaisen jenkkiyliopiston vaatimuksena. ACT on ns. standardized test, joka ei oikeestaan mittaa ollenkaan älykkyyttä vaan pikemminkin sun kapasiteettia vastata tietyn tyylisiin kysymyksiin tietyllä tavalla rajatun ajan sisällä. Ja noh, en ehtinyt yhtään lukea siihen muiden kiireiden ohella, joten käyn uusimassa sen Suomessa joululoman aikana. Kaikkea sitä tekee parantaakseen omia jatko-opiskelumahdollisuuksiaan...

Kai tää kouluorientoisuus palkittiin, sillä pari päivää sitten saatu todistus ja predicted grades joilla nyt haen sitten yliopistoihin oli yllättävän hyvät. Siis hyvät. Shokki. Varsinkin kun suurimmalle osalle tapahtui pikemminkin päinvastoin, mikä on selittänyt viime päivien alakuloisen tunnelman. Mutta mä oon tyytyväinen ja iloinen omasta suorituksestani, ja tästä hyvästä koulumenestyksestä oon saanut hieman lisäpuhtia joululomaan asti (enää 40 päivää!). Loppulukukausi kuluu kuitenkin ihan vaan koulun ja yliopistohakujen parissa, mutta yhtä hektistä kuukautta ei toivottavasti ole luvassa - en oo ihan varma selviäisinkö toisen lokakuun. Jenkkeihin haen muutamaan yliopistoon ja Hollantiin myös, Brittejä harkitsen vielä. Muutama välivuosisuunnitelmakin on mielessä, mutta katotaan sitten myöhemmin toteutuuko yksikään niistä. Mua houkuttaisi kauheasti huilata vuosi, pysähtyä hetkeksi ja miettiä mitä kaikkea oonkaan kokenut näiden kahden vuoden aikana sekä kokeilla sitä sun tätä, vähän kartoittaa omia intressejä ja sen sellaista. Toisaalta yliopistoelämä kutkuttaa ja tekisi mieli hypätä rattiin heti ilman mitään taukoja, vaikka en tarkalleen tiedäkään mitä haluaisin opiskella (sen takia Jenkit ja liberal arts colleges olisikin niin varteenotettava vaihtoehto). Noh, we'll see, yksi UWC:n lukuisista plussapuolista on se, että se avaa niin monia ovia.

Tää termi on ollut mulle melko raskas ihan henkisestikin. Töitä on ollut paljon, koti-ikävä on iskenyt paljon useammin, ja monet tapahtumat täällä MUWCI:ssa on painanut mielialan melko alas. Ei tää paikka ole paratiisi, ja varsinkin tänä vuonna täällä on ollut vaikka ties minkälaista draamaa. Ei se yhtään lievennä mun rakkautta tätä kukkulan huippua kohtaan, mutta kieltämättä pistää miettimään erinäisiä asioita. Oon tänä vuonna ollut osa PSG-ryhmää (peer support group), jonka päätehtävänä on ollut toimia jonkinlaisena tukiverkostona opiskelijoille perinteisen koulupsykologin lisäksi, ja melko tapahtumarikkaan termin vuoksi mulla on ollut tän(kin) suhteen kädet täynnä hommia. Mutta on meillä ollut toki tosi paljon hyviäkin hetkiä. Wada concerts, sunday spotlights, DIF-festivaali (Disruptive Innovation Festival) jossa kommunikoitiin web-kameroiden välityksellä muiden UWC-koulujen kanssa erinäisistä asioista, mm. siitä, onko IB vaikeuttamassa UWC-arvojen toimeenpanemista yms yms. Melko mielenkiintoista ja aika tuohtunuttakin keskustelua, ainakin täällä MUWCI:ssa monet veti herneet nenään monista kommenteista mitä koulujen rehtorit siellä heitteli. Me juhlittiin myös reilu viikko sitten Diwalia, valon juhlaa, joka on siis yksi Intian suurimmista juhlista ja vastannee Suomen joulua. Oli hyvää ruokaa ja juomaa ja ohjelmaa ja ihmiset intialaisissa vaatteissaan oli kauniita ja niin oli myös meidän library lawn, joka oli koristeltu lukuisilla jouluvaloilla. Aah.

Joululomaa odotan innolla, mulla on kauhean ikävä kunnollista syksyä jota en oo nyt kahteen vuoteen kokenut nyyh. Ihanaa päästä kotiin äidin ruokien luokse sekä vaan levätä rauhassa. Tietenkin mun pitää niitä yliopistohakuja lomankin aikana väsätä, mutta mutta...  Suurin syy miksi asensin oikeen päiviä jäljellä-laskurin mun kännykkään on kuitenkin se, että mun poikaystävä tulee lomalla Suomeen! Pakahdun ehkä ilosta jo valmiiksi sillä ikävä on kova, ei olla nähty puoleen vuoteen ja vaikka nykymaailman teknologia tekeekin yhteydenpidon helpommaksi, on erossa oleminen 12 tunnin aikaerolla ollut yllättävän rankkaa. Nyyh.

Tämmöstä pikaista kuulumisten päivittelyä taas, toivottavasti Suomessa on kaikki hyvin! Tulevat hakijat tai UWC:sta kiinostuneet, älkää epäröikö ottaa yhteyttä jos on kysyttävää :) Paljon haleja täältä x