11.8.2013

seitsemän päivää

Oon nyt viime päivinä nukkunut tosi huonosti ja lähes joka aamu herään pieneen paniikkiin, mitä hittoa oon oikeasti tekemässä pyörii päässä aika moneen kertaan kunnes rauhoitun ja pelko häviää ja innostus palaa. Monet on vakuutelleet mulle näiden ristiriitaisten fiilisten olevan ihan normaaleja, eikä niistä kannata hermostua. Ja tottahan toi varmaan on, mutta on todella hämmentävää kuinka omat tunteet ja ajatukset heittelee laidasta laitaan, eikä niitä pysty itse kunnolla kontrolloimaan. Ja vaikka tää tuntuu nyt niin omalta jutulta, en mä voi mitenkään tietää, miten koen asian sitten ihan paikan päällä, kun alkuhuuma on laskenut ja arki iskee päin naamaa. En usko että tuun pettymään, mutta koitan olla asettamatta mitään ennakko-odotuksia. Ei ne kuitenkaan ikinä pidä paikkaansa, joten parempi olisi yrittää lähteä mieli avoimena.

_8033634
Meille jokaiselle uudelle stipendiaatille nimettiin koulukohtainen tuutori, joka on omasta UWC-koulustaan jo valmistunut (eli mun tapauksessa siis ex-MUWCI -läinen) ja valmiina vastailemaan kaikkiin sun kysymyksiin, koskipa ne opettajia, asuinoloja, ilmastoa, kouluaineita tai sosiaalista elämää. Mä näin mun omaa tuutoria kuukausien sähköpostittelun jälkeen tän viikon keskiviikkona, joten voitte varmaan uskoa ettei siinä vaiheessa kauheesti enää kysymyksiä riittänyt :D Mutta silti sitä juttua vaan tuli, mun mielestä on niin kivaa kuulla kaikkea ihan opiskelijan näkökulmasta, sillä tavalla saa sellastakin tietoa mitä ei vaikkapa koulun nettisivuilta pystyisi kalastelemaan. 

Eilen oli UWC-yhdistyksen järjestämä vuosittainen kesäpiknik Tähtitorninmäellä, jonne selvittiin pienen eksymisen jälkeen ihan tyylikkäästi (hävettää kyllä vähän helsinkiläisenä, mutta mutta). Oli ihan huippua nähdä muita nollia (eli siis tän vuoden stipendiaatteja), sekä monia tuttuja että uusiakin kasvoja. Huomattiin tässä nollien kesken, että aina UWC-piireissä lähtöinnostus nousee potenssiin miljoona jostain kumman syystä. Ehkä se on sitä, että saa ihan vapaasti hehkuttaa ja panikoida omaa tilannettaan? Oon yrittänyt muiden kavereiden ja varsinkin perheen kesken pitää tätä "joko mennään joko mennään"-pomppimista hieman kurissa, jostain syystä mulla tulee hieman huono omatunto siitä. Eihän mua tietenkään sureta kun pääseen uuteen, jännittävään ja eksoottiseen paikkaan, mutta fiilikset olisivat varmaan ihan päinvastaiset jos mä oisin se osapuoli, joka jää Suomeen.

_8033630
Mulla on vielä kasa asioita tekemättä ja ostamatta, huomenna olisi tarkoitus hoitaa ne pois alta mutta mut tuntien se viimeisen päivän paniikki iskee kuitenkin, riippumatta siitä kuinka hyvin valmistaudun ja teen asiat ajoissa... Pakkaamisen aloitin vihdoin ja viimein, se jäi kyllä siihen että heittelin kasan vaatteita mun matkalaukkuun ja turhauduin :D Nyt vielä naurattaa, mutta revin varmaan vikana yönä hiuksia päästäni kun kamaa vaan pursuaa yli, enkä haluaisi jättää kotiin mitään.

Paljon sekavaa tekstiä joo mutta tiivistettynä: en voi uskoa että viikko enää apua piilopaniikki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti