palasia

Henna, jonka otin pari viikkoa sitten eräässä katupuljussa (maksoi 250 rupiaa eli 3 euroa, Suomen hintataso tulee tappamaan mut kun palaan joululomalla takaisin) & ihanan ilmavat kukkahaaremipöksyt (jonka kaltaisia täältä löytää miljoonittain)

Voin aika varmuudella sanoa että tämä paikka on nyt koti. Elämä rullaa niin kuin sen pitääkin, paljon rutiineja on ehtinyt syntyä mutta sitäkin enemmän spontaaneja hetkiä. Draamaa, naurua ja itkua sekä epätoivoa, välillä on ollut yllättävän pahoja hetkiä. Kaksi kuukautta on nyt takana ja täällä ollessani oon oppinut monia monia asioita, mutta ennen kaikkea sen, että nautin elämästä paljon enemmän kun en vaadi itseltäni liikoja. Vielä parisen viikkoa sitten olin aina super stressaantunut ihan kaikesta mahdollisesta; halusin olla dynaaminen ja sosiaalinen tässä yhteisössä, halusin elää terveellisesti noudattaen säännöllistä unirytmiä sekä menestyä akateemisesti. Ja onhan tää toki mahdollista jos vaan tarpeeksi yrittää, mutta tämmösenä hermorauniona ahdistuisin ihan jo siitä yrittämisestäkin suunnattomasti.

Hyvä koulumenestys on aina ollut mun yks tärkeimpiä prioriteetteja. Sen takia mulle oli tosi hankalaa oppia olla välittämättä liikaa arvosanoista, ja rentoutua vaikka hommia riittäisikin. Nyt oon kuitenkin laskenut vaatimustason tosi matalalle; jos pääsen kokeista läpi, niin oon tyytyväinen. Nautin elämästä täällä paljon enemmän kun en juokse hyvien arvosanojen - jotka vaativat multa aika paljon työtä - perässä. Aina välillä muistuttelen itelleni että se tärkein oppimiskokemus, jonka UWC:sta tuun saamaan, tapahtuu pääosin luokkahuoneiden ulkopuolella.

Mun nurkkaus meidän huoneessa. Meitä asuu yhdessä huoneessa poikkeuksellisesti viisi joten tilaa ei huimasti ole, ollaan laitettu kolme sänkyä ihan vierekkäin mikä on oikeastaan aika jees sillä mun huonekaverit on ihan parhaita! Pikkujutut kuten noi jouluvalot (jotka on muuten tyypillinen sisustuselementti täällä, love it!) ja tyynynpäälliset tekevät tunnelmasta paljon kodikkaamman :)

Ja täällähän on vaikka mitä tekemistä koulun lisäksi! Me valittiin lukukauden alussa trivenit, jotka siis vastaa IB:n CAS-systeemiä (Creativity, Action, Service). Trivenit ovat ihan yhtä tärkeitä kuin koulu täällä, ja ilman niiden suorittamista ei pääse IB-tutkinnosta läpi. MUWCI:ssa valinnanvaraa on todella paljon, minkä takia oon super ilonen että näitä saa vaihtaa lukukausittain! Niin pääsee sitten kokeilemaan sellasia juttuja mitkä kuulostaa kiinnostavilta. Täällä Intiassa meidän CAS-aktiviteetit on jaettu neljään eri ryhmään: Community Engagament, Campus Service, Action ja Creativity. Jokaisesta ryhmästä on pakko valita yksi, mutta toki enemmänkin saa ottaa. Sitä ei kuitenkaan suositella, sillä trivenit on tosi aikaavieviä ja niihin kuuluu panostaa ihan niin kuin kouluunkin. Mun trivenit on seuraavat:

Manavya (Community Engagement)

Manavya on järjestö, joka auttaa HIV-positiivisia naisia ja lapsia. Aina keskiviikkoisin meidän ryhmä kurauttelee jeepillä kolme varttia, kunnes ollaan perillä Manavyan lastenkodissa. Periaatteessa me vaan vietetään aikaa lasten kanssa; leikitään, piirretään, pelataan pelejä ynnä muuta sellaista. Mulla on aina ollut tosi hauskaa, ja kielimuurista huolimatta kommunikointi sujuu yllättävän hyvin. Kaikki lapset ovat HIV-positiivisia, mutta unohdan sen faktan aina, koska sitä ei todellakaan huomaa. 

Film Club (Campus Service)

Kuten nimestäkin jo huomaa, Film Clubissa me kuvataan, editoidaan ja luodaan videoita. Suurin osa meidän tehtävistä painottuu koulun tapahtumien kuvaamiseen sekä promovideoihin, mutta mitään rajoituksia (paitsi aika) ei oikeestaan ole! Meillä on nyt pari isompaa projektia harkinnassa, saa nähdä toteutuuko ne vai ollaanko me liian kiireisiä... Tää on yksi mun lempparitriveneistä, sillä oon aina ollut kiinnostunut videokuvaamisesta ja ihmiset Film Clubissa on ihan huippuja! Tässä (tarkkasilmäiset saattaa bongata mut) ja tässä vähän maistiaisia mitä me ollaan tänä vuonna jo tehty!

Japanese Culture Club (Creativity)

JCC-sessioiden aikana me tehdään vähän kaikenlaista, välillään opiskellaan japanin kielen alkeita sekä tehdään sushia, välillä kokeillaan kimonoita päälle. Superhauskaa siis! Japani on maana aina ollut lähellä mun sydäntä, ja voitte kuvitella miten paljon mun matkakuume vaan kasvaa ja kasvaa... 

Yoga (Action)

Päätin jo ennen tänne tulemista että tuun kokeilemaan joogaa. Meillä on joogaa aina sunnuntaina, joka on tosi sopiva lisä jo muuten aika rentoon päivään. Käyn myös keskiviikkoisin aamujoogassa ennen koulun alkua, mikä siis tarkoittaa että herään kello 5.30... Oon kyllä tykännyt todella paljon, tää ollut hyvä stressinlievittäjä. Ja onhan se aika must kokeilla joogaa kun kerran Intiassa ollaan :D

Mulla on myös epävirallisia triveneita (joista ei tule merkintöjä IB-tutkintoon): Flashmob, Jewellery Making Club sekä Vietfood, joissa käyn kuitenkin melko säännöllisesti. Täällä useimmat trivenit on sellaisia joissa voit käydä aina kun huvittaa, mikä on tosi kätevää, koska sillä tavalla ei tarvitse sitoutua liikaa.  

Lähikuvaa mun seinästä! Mun siskon lähettämä paketti kotoa saapui pari viikkoa sitten, se sisälsi mm. ton unisiepparin jonka tein itse kaks vuotta sitten. Tuli heti paljon parempi fiilis (vaikka ei se mun vähäistä unimäärää ollenkaan paranna) kun on jotain tuttuja juttuja Suomesta täällä. Paperiorigamit taittelin kun koitin vältellä kouluhommia, ripustin ne roikkumaan mun sängyn yläpuolella roikkuvista jouluvaloista ja yllättävän kivalta näyttää!

Huomenna meillä alkaa yhdeksän päivän mittainen Project Week, jonka aikana koko koulu hajaantuu projektiryhmittäin ympäri Intiaa. Mun kohde on Vanastree eteläisessä Intiassa ja oon suunnattoman innoissani, mutta hieman pelokas myös. Näin lyhyesti sanottuna me tullaan auttamaan kyläläisiä maanviljelyssä sekä ihan jokapäiväisissä askareissa. Tuun asumaan koko viikon paikallisten kodeissa keskellä metsää suomalaisten mittakaavassa todella vaatimattomissa olosuhteissa, joten tää kokemus tulee olemaan todella mielenkiintoinen mutta varmasti vaikea myös! 

Viisi päivää projektiviikon loppumisen jälkeen meillä alkaa Diwali Exeat, joka käytännössä tarkoittaa viiden päivän lomaa! Diwali on valon juhla ja yksi tärkeimmistä juhlista Intiassa. Mä suuntaan isolla porukalla vähän etelämmäs täältä kampukselta, ja oon niin innoissani!! Meidän päämääränä on siis Hampi, pieni kylä, joka on kuuluisa Vijayanagaran raunioista. Hampin monumentit on Unescon maailmanperintökohde ja koko paikka vaikuttaa niin upeelta ja kauniilta että huhhuh! Matkustetaan siis kaveriporukalla ekaa kertaa "yksin" Intiassa, joten saa nähdä mitä käy. Monien mutkien jälkeen saatiin varattua bussiliput ja hostellihuoneet ihan kohtuulliseen hintaan, joten nyt vaan ootellaan matkapäivää. Tää on ihan uskomantonta miten aika juoksee niin nopeesti; meidän Hampi-reissun jälkeen enää vaan reilu kuukausi ja sitten lennänkin jo takaisin Suomeen!

x x x x

ganpati bappa morya

Tällä hetkellä istun koulun medical centerissa, sillä mun maha alkoi näköjään kuukauden jälkeen protestoida paikallista ruokaa vastaan. Oon viettänyt täällä vasta yhden yön, mutta haluan jo epätoivoisesti pois. Täällä kaikki heittää med centerista tän tasoista läppää: "Med is like a prison. When you get in, you'll never know when you get out". And oh boy how true is that. Oikeastihan mun pitäisi käyttää tää luppoaika hyväkseni ja laskea matikkaa (en oo ollut tunneilla ikuisuuksiin), mutta nääh, ehtiihän sitä myöhemminkin. Tai oikeastaan ei.

Wada 5 Room B3. Home. Portaat ylös ja oikealle.

Mitä mulle kuuluu? Mulle kuuluu kaikenlaista, kahdessa viikossa ehtii tapahtua yhtä sun toista. Oon ravannut lähimmässä kaupungissa Punessa joka viikonloppu, ylittänyt tien yksin (täällä siis ajetaan "väärällä" puolella. ja lehmät, pyörät, tuk tukit, ihmiset, bussit ja autot ovat kaikki samalla tiellä, joten voitte kuvitella sitä kauhun määrää), valvonut liian myöhään, syönyt mäkkiruokaa tuk tukin kyydissä, eksynyt liian monta kertaa, tanssinut kaatosateessa, tehnyt nuudeleita aamuyöllä. Oon kokeillut niin paljon uusia juttuja, etten enää edes muista kaikkia niitä. Elämä on kaunista mutta myös raakaa täällä, joten jos jäät pohtimaan asioita liikaa, juna lähtee kulkemaan ilman sua. Ja se kulkee niin nopeasti, ettet pääse enää kyytiin.

© Wardah (Pakistan). Yrittäkää bongata mut :D

Viime viikonloppuna meillä oli Ganesh-juhla, joka oli ihan uskomaton! Lähes koko koulu lähti yhdessä kävelemään kampukselta alas lähikyliin. Värit ovat suuressa osassa, joten meidänkin päälle heitettiin värijauhoja, pääosin punasta ja pinkkiä. Ja noi värithän ei lähde pois kovin helposti, mun päänahka on vieläkin osittain pinkki yli viiden pesukerran jälkeen! Oon hieman katkera kyllä mun tummahiuksisuudesta, kampuksen melkein kaikki alunperin blondit omaavat nimittäin nyt pinkihtävän tukan :D Koko kävely kesti yllättäen aika kauan, sillä aina välillä pysähdyttiin tanssimaan ja huutamaan sekä peseytymään siihen asti, kunnes uusi satsi värijauhoja lensi taas päälle. Parasta kuitenkin oli, kun yhtäkkiä alkoi sataa kaatamalla; lopulta kaikki olivat punaisia ja likimärkiä ja rumia mutta samalla niin kauniita. Juhlimisen jälkeen meidän Ganesh-patsas laskettiin läheisen kylän, Khubavalin kautta kulkevaan jokeen, mikä siis kruunasi tän kaiken.

© Tapiwa (mun roomie Zimbabwesta). Maya (mun roomie Singaporesta) & me lauantain Fashion Showssa, jossa kerättiin rahaa Community Fundiin. CF auttaa koulun opiskelijoita, joiden rahatilanne on heikko.

Koulunkäynti on nyt todella alkanut, ja muhun on iskenyt luultavasti jokaikisen UWC-opiskelijan dilemma: pitäisikö mun opiskella vai sosialisoida vai nukkua? Täällä pätee kolmen S-kirjaimen myytti: study, socialize, sleep. Voit valita kaksi, kolmatta et saa. Tällä hetkellä mun unimäärä on laskenut ihan minimiin; nukun sen 5-6 h yössä, mikä saattaa olla jollekin ihan tarpeeksi, mutta mä tarvitsen vähintään sen kahdeksan tuntia, jotta en olisi kuin kävelevä ruumis. Samalla joudun tekemään entistä enemmän töitä koulun eteen, sillä en oo opiskellut ikinä ennen enkuksi ja se hankaloittaa ja hidastaa läksyjen tekoa hieman. En kuitenkaan halua kykkiä nenä kiinni kirjassa koko ajan, sillä se ei oo sitä mitä tulin täältä hakemaan. MUWCI on niin paljon enemmän kuin pelkkää opiskelua, ja mua jää kaduttamaan suunnattomasti, jos en ota kaikkea irti tästä kokemuksesta.

PS. Jos sattumalta joku mahdollinen tuleva UWC-hakija on eksynyt tänne, niin mua saa vapaasti pommittaa kysymyksillä joko blogin kautta tai ihan sähköpostitse! Vastailen mielelläni :)

arki

Kouluun liittyen: valitsin mun aineet. Meillä oli kahden viikon mittainen trial period, jossa sai kokeilla eri aineita ja opettajia mielensä mukaan. Itse palloilin aika monilla tunneilla, mutta lopulta päädyin näihin:

HL English Language & Literature
HL Economics
HL Psychology
SL Mathematics
SL Environmental Systems & Societies
SL Spanish Ab Initio

IB-tutkintoon kuuluu vähintään kolme pakollista HL eli higher level -ainetta ja kolme SL eli standard level -ainetta. Jos karkeasti määritellään, niin sanoisin että SL -aineet on aika lailla samaa tasoa mitä lukiossa vedellään, mutta HL -aineissa sukelletaan jo astetta syvemmälle, ehkä suurin piirtein yliopiston alkuvuosien tasolle. IB:ssä on se hyvä juttu, että saat valita vapaasti niitä aineita jotka kiinnostaa sua - ja valinnanvaraa on paljon, ainakin MUWCI:ssa. Itse tuskailin koko tän trial periodin ajan, sillä en osannut päättää niin monien kiinnostavien aineiden - ja opettajien - välillä. 

Opiskelu englanniksi ei ole ollut  ihan niin haastavaa mitä aluksi pelkäsin. Mun casual english alkaa olla jo melko sujuvaa (ja vastaavasti mun suomi on mennyt lyhyessä ajassa ihan järkyttävään kuntoon; en osaa varmaan enää puhua kun tulen joulukuussa takaisin), mutta kaikki akateemiset ja hienot termit, mitä tunneilla käydään läpi, ovat vielä hieman hakusessa. Välillä turhauttaa, kun ei pysty osallistumaan keskusteluun niin hyvin kuin haluaisi (varsinkin kun  mun tunneilla suurin osa on natiivipuhujia), eikä ilmaisemaan itseään totuudenmukaisesti joutumatta kiertelemään ja kaartelemaan sanoja. Mutta tottumuskysymyshän tää on, parin kuukauden päästä en (toivottavasti) pidä tätä enää ongelmana.
 

Elämään liittyen: I love it here. Täydellinen paikka tää ei todellakaan ole, mutta jostain syystä kaikki ne virheet ja huonot puolet tuntuvat olevan osa tätä kaikkea. Välillä en saa nukuttua, koska lehmät ammuvat liian äänekkäästi tai viereisessä huoneessa luukutetaan musiikkia liian kovaa. Välillä ruoka on niin tulista, että saan juoda lasillisen vettä per suupala. Välillä joudun tappamaan kymmenen ötökkää jotta pääsisin nukkumaan ilman ininää. Välillä kastun litimäräksi kaatosateen yllättäessä kesken aurinkoisen päivän. Kaikki tällaiset pienet asiat olisivat ajaneet mut hulluksi koto-Suomessa, mutta täällä ne ovat normaaleja.

Elämä täällä on niin hektistä, että useimmiten et ehdi ees pysähtyä ja miettiä, mitä nyt oikein tapahtuu. Sen takia en välillä voi vieläkään uskoa että oon täällä. Haistan ja tunnen ja elän sen kaiken, mistä puolisen vuotta sitten vain haaveilin ja luin ja katselin kuvia sekä videoita. Joskus mietin onko se oikeasti Suomi-minä joka kokee tän kaiken, vai lähtikö musta jokin erillinen pala tänne Intiaan kun astuin turvatarkastuksen läpi Helsinki-Vantaan lentokentällä. Mulla ei ole ikinä ollut kunnollista vastausta kysymykseen "Where are you from?", mutta täällä se on entistä hankalampaa. Suomessa vastaisin aina Vietnam, mutta täällä sanon aina "Vietnam and Finland", vaikka se aiheuttaakin hämmennystä ja lisää kysymyksiä. Monet muut oppilaat tuntuvat olevan niin varmoja omasta identiteetistään ja kansallisuudestaan, kun mä taas lillun siinä välimaastossa. Välillä mua pelottaa, että en osaa edustaa kumpaakaan maata kunnolla, ja niin hyvin mitä mun pitäisi osata.

MUWCI:n maagisuus koostuu pienistä hetkistä. Rakastan sitä, kuinka ihmiset muistavat mun nimen, vaikka mä en välttämättä muista heidän. Rakastan sitä, kuinka aamutunneilla klo 7.30 kaikki haukottelevat ja hierovat unihiekkaa silmistään. Rakastan sitä, kuinka en ole ainoa joka istuu Economicsin tunnilla wtf-ilme kasvoillaan. Rakastan sitä, kuinka ihmiset tekevät parhaansa tehdäkseen jonkun syntymäpäivästä ikimuistoisen. Jokainen yö, jonka vietän tähtitaivasta tuijottaen ja syvällisiä jutellen vahvistaa mun uskoa siihen, että jonakin päivänä tää on koti.  Ei ehkä ihan vielä, mutta kohta.

Super lyhyt video, jonka kuvasin koulun Film Clubia varten. Käsi tärisee ja editointi töksähtelee joo, mutta en malta oottaa että saan oppia ja kehittyä paremmaksi! Internet Hill sijaitsee ihan meidän kampuksen lähellä, ja sieltä on ihan huikeet maisemat alas ympäröivään laaksoon!

perillä

Niin monta asiaa on tapahtunut ja niin monta asiaa haluisin kertoa, mutta en tiedä miten. Tänään oon ollut poissa Suomesta tasan viikon, mutta viikko tuntuu pikemminkin parilta kuukaudelta. Hyvällä ja huonolla tavalla. Now where to start... Lensin siis mun suomalaisen co-yearin Armin kanssa Mumbaihin Istanbulin kautta. Matka kokonaisuudessaan oli ihan siedettävä, vaihto sujui hyvin ja lentokoneruoka - josta en yleensä kauheesti välitä - oli yllättävän hyvää. Meidän molemmilla lennoilla oli pikku televisiot kiinnitettynä edessä olevaan istuimeen, joten lopulta katsoin leffoja enkä nukkunut ollenkaan, mikä ei ollut nyt myöhemmin ajateltuna kauhean hyvä päätös :D Meidän kone laskeutui Mumbaihin puoli viideltä aamulla, jolloin kello oli Suomessa tasan kaksi aamuyöllä. Matkalaukut me saatiin kuitenkin vasta puolentoista tunnin päästä, sillä ensin piti jonottaa passport controliin, mikä oli aika puuduttavaa 12 tunnin matkustamisen jälkeen. Saatiin vähän maistiaisia intialaisesta byrokratiasta ja aksentista, mutta lopulta parin mutkan jälkeen selvittiin Armin kanssa ulos lentokentältä, jossa mm. meidän kakkonen Elias olikin jo odottamassa koulun kyltin kanssa.

Pala Mumbaita bussin ikkunasta. Hassua, kuinka oikeelle katsoessa saattoi nähdä tosi hulppeita kerrostaloja, kun taas katseen kääntyessä vasemmalle saattoi näkökenttään osua tän kaltaisia slummeja.

Mua varoiteltiin monesti kulttuurishokista, joka iskisi heti kun astuisin Intian maaperälle. Se ei ollut omalla kohdallani kuitenkaan niin järisyttävä mitä kuvittelin, sillä se osa Mumbaista, mitä pystyin haistamaan ja kuulemaan ja tuntemaan ja  näkemään bussin ikkunasta, herätti aika paljon Vietnam-viboja. 

Lähdettiin koulun jeepillä lentokentältä vasta siinä kymmenen maissa, sillä meidän piti odottaa muita ykkösiä saapuvaksi. Matka Mumbaista koululle kesti sen kuutisen tuntia, joka soljui kuitenkin ohi melko kivuttomasti, sillä väsymyksestä huolimatta me kaikki ykköset oltiin niin innoissamme, ettei maltettu edes nukkua. Ja ne maisemat, mitä bussista näki... Ei siinä halunnut pistää silmiä kiinni, koska joka sekunnilla näkee jotain uutta, mitä Suomessa ei ikinä pystyisi bongamaan. Kun koululle oli matkaa enää puoli tuntia, kaikki käytännössä hyppivät ylös ja alas omilla penkeillään, sillä oli ihan uskomatonta ajatella että me ollaan kohta perillä, että se mitä me ollaan odotettu monia kuukausia (tai jopa vuosia) tapahtuu vihdoin. 

Maisemaa bussin ikkunasta, kun päästiin jo pois Mumbaista ja oltiin lähellä Punea. Kaikkialla on niin vihreää, koska Intiassa on monsuuni meneillään.

Perillä meille annettin avaimet omiin huoneisiimme ja aikaa purkaa laukkuja sekä levätä omassa rauhassa. Mä asun wada vitosessa, jota kutsutaan luksuswadaksi; meillä on isommat huoneet, kaksi kylppäriä, parempi netti ja sen sellaista. Kuitenkin meidän common room ei ole vielä valmis, eikä meillä ole samanlaisia hengauspaikkoja kuin muilla wadoilla. Eli tässä on hyviä ja huonoja puolia, mutta oon itse kyllä todella tyytyväinen :) Meidän huoneessa asuu poikkeuksellisesti viisi ihmistä; kaksi kakkosta ja kolme ykköstä. Mun huonekaverit on Intiasta, Kiinasta, Singaporesta ja Zimbabwesta, eli erilaisia kansallisuuksia ja maita riittää kyllä!

Ekoina päivinä meillä ei ollut oikeastaan mitään erityisempää ohjelmaa; mä lähinnä vaeltelin kampuksella eksyen samalla, tutustuin uusiin ihmisiin, hoidin pakolliset byrokratiajutut ja muodollisuudet pois alta ja koitin vaan totutella siihen faktaan, että oon tosiaan täällä. Mua vähän harmitti, etten pääse viettämään synttäreitäni kotona perheen ja kavereiden kanssa, mutta se ajatus kyllä hävisi aika pian! Menin 20. päivä nukkumaan melko aikaisin siinä puoli kahdentoista maissa, sillä olin vieläkin hieman jet lagged, ja halusin myös nukkua varastoon tulevaa orientation (oikeastaan integration) weekiä varten. En kyllä ehtinyt edes maata sängyssä kovinkaan kauan, kun havahduin siihen että mun suomalaiset sekä vietnamilaiset co-yearit ja second yearit oli mun sängyn ympärillä kakun kanssa laulamassa synttärilaulua!! Kello oli kuulemma tasan kaksitoista yöllä ja päivä oli vaihtunut mun synttäripäiväksi ja he kaikki tiesivät sen ja mä olin sanaton. Mut houkuteltiin alas pihalle, ja portaita alas kävellessäni näin joukon ihmisiä, jotka myöskin lauloivat onnitellakseen mua. Sain haleja ja lahjoja ja onnentoivotuksia, suurin osa vieläpä sellasilta ihmisiltä, joiden nimiä en tiennyt tai muistanut. MUWCI-synttärit on kuulemma aina tämmösiä, joten en malta oottaa, että saan tehdä tän kaiken jollekin muulle. Spread happiness.

Mun synttärilahja!!! Mehua, kuukakkuja, merilevää, suklaata, tikkareita sekä hammastahnaa (:-D). (Silloin) tuntemattomat ihmiset oli nopeasti vaan heitellyt kaikkea (ruokaa) mistä ne raaski luopua tohon siniseen laatikkoon. Parasta.

Orientation week on jo aika lailla loppusuorallaan; huomenna meillä alkaa academic orientation, jolloin me käydään jo tunneilla ja katsotaan, mitkä aineet ja opettajat kiinnostavat tai natsaavat eniten. Meillä on ollut tällä viikolla monipuolista ohjelmaa leikeistä keskusteluihin, ajatuksena totutella meidät UWC-elämään ja MUWCI:in ylipäätänsä. Tänään meillä on illalla first year show, jossa nimensä mukaisesti vaan me ykköset esiinnytään. Kakkosten show alkuviikosta oli aika huikea, minkä takia meillä on aikamoiset paineet :D All in all kaikki on ollut mahtavaa, ja oon saanut nukuttuakin jopa sen kuusi-seitsemän tuntia per yö, mikä on siis aika saavutus täällä...Kuulostaa kliseiseltä, mutta täällä oppii joka päivä jotain uutta. Me ykköset edustetaan tänä vuonna 49 eri kansallisuutta, joten kulttuurillisia eriäväisyyksiä syntyy toki, mutta se tässä on koko jutun pointti ja mun mielestä on mahtavaa huomata, kuinka maasta, kansallisuudesta, uskonnosta ja kasvukulttuurista huolimatta meillä on kuitenkin aina jotain yhteistä. 

Meillä oli yhtenä ohjelmanumerona campus tour, jossa me opiskelijat saatiin nähdä mm. miten koulun oma vedenpuhdistamo toimii. Kuvassa näkyy yksi niistä kylistä, jotka ympäröi MUWCI:a (koska koulu sijaitsee siis vuoren huipulla).

Mulla oli eilen homestay, joka tarkoittaa sitä, että mennään yleensä kahden opiskelijan ryhmissä läheisiin kyliin tietyn perheen luo ja nukutaan siellä yön yli. Mun kylä oli Shileshwar, joka oli niitä kauempia kyliä ja jonne kävely kesti suunnilleen tunnin. Oon ollut monesti Vietnamissa maaseudulla, joten tiesin ehkä hieman minkälaiset maisemat odottaisivat perillä. Ja silti Shileshwarin karuus iski aika pahasti päin naamaa. Totta kai oon lukenut lehdistä ja nähnyt netistä ja uutisista kuvia köyhemmistä asuinoloista, mutta on täysin eri asia kokea se kaikki itse. Talo, jossa yövyin, oli pienehkö ottaen huomioon kuinka monta ihmistä siellä vakituisesti asui. Länsimaalaista vessaa tai suihkua ollut, eikä myöskään hellaa; kaikki ruoka tehtiin avotulen äärellä. Syöminen tapahtui lattialla ja oikealla kädellä; vasenta kättä ei saa käyttää. Ja se ruoka; söin kaiken valehtelematta kyynelkanavat vuotaen, sillä se oli niin tulista. Mulla oli paikallista kieltä, marathia puhuva second year mukanani, minkä takia kommunikaation kanssa ei ollut suurempia ongelmia. Kylän ihmiset olivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä, vaikka kielimuuria en saanutkaan täysin rikottua. 

Koska olin vieras, sain nukkua poikkeuksellisesti sängyssä enkä lattialla. Kyseinen sänky sijaitsi kuitenkin oviaukon lähellä, kahden metrin päässä lehmistä, jotka ammuivat ja rouskuttivat ruokaansa taukoamatta. Samassa huoneessa mun kanssa oli myös kanoja häkeissään, joten kieriskelin koko yön sängyssä eläimellisten äänien tahdissa. Ja samalla mietin, kuinka lukemattomat muut ihmiset maailmassa elävät tällaista elämää päivästä toiseen. Kuinka mä olen suunnattoman etuoikeutettu, koska saan mahdollisuuden elää sellaista elämää mitä parhaillaan elän.

Kuvassa näkyy MPH:n (Multi Purpose Hall, jossa nimensä mukaisesti järjestetään juhlia, seminaareja yms.) edessä sijaitsevat portaat, jonne koko koulu mahtuu kerääntymään yhteen. Portaiden yläpäässä näkyy oviaukko luokkahuoneisiin, jotka on nimetty UWC-koulujen mukaan.

Oon vähän hakoteillä, mitä kaikkea mun pitäisi tai kannattaisi kirjoittaa. En kuitenkaan osaa kuvailla absoluuttisen tarkasti mitä tunnen ja mitä oon kokenut. En sanoisi, että oon muuttunut ihmisenä - se on tuskin mahdollista yhdessä viikossa - mutta mun elämä on kyllä tehnyt totaalisen täyskäännöksen. Kaikki on niin erilaista täällä ja mä yritän vieläkin totutella. Ja vaikka tää on ollut upeaa ja mahtavaa ja niin paljon parempaa mitä kuvittelin, ikävä iskee silti aina välillä. Mutta tiedän kyllä, että tuun pärjäämään täällä. 

Pitkä sekava postaus. Kiitos jos jaksoit lukea. 

maailma on sun

Eletään jo sunnuntaita ja mä istun sängyllä, jossa nukun vielä viimeisen yön ennen lähtöä. Olohuoneessa odottaa kaksi matkalaukkua, joista kumpaakaan en oo pakannut vielä valmiiksi. 

Kolmentoista tunnin kuluttua istun jo lentokoneessa matkalla pois kaikesta tutusta ja turvallisesta. Nyt yön pimeinä tunteina kaikki tuntuu kasaantuvan yhteen niin tiiviisti, että pelkään kaiken räjähtävän. Jännittää, surettaa, pelottaa, itkettää. Ihan uskomattoman paljon.

Mun elämä tulee muuttumaan ja mä itse tulen muuttumaan ja en edes ymmärrä sitä, koska mikään ei ole muuttunut vielä. En tiedä yhtään miltä tulevaisuus näyttää ja mulla ei ole aavistustakaan, mitä tapahtuu kun oon perillä.

Mulla on täällä niin paljon ihmisiä jotka välittää musta niin paljon, enkä tiedä miten reagoida siihen. Tiedän kyllä, että kaikki tärkeimmät ei katoo minnekään sinä aikana kun oon poissa. Ja tiedän, että mulla on kaikki hyvin, kun tuun takaisin.

111 päivää. Lähden ja tuun takaisin ja lähden sitten taas. Ja ehkä sillä tavalla siihen ikävään tottuu sitten pikkuhiljaa.

"You can love someone so much ... but you can never love people as much as you can miss them."