1. Oon turhautunut viimeisen viikon aikana miljoona kertaa byrokratian takia; mun pöytä tuntuu pursuavan yli papereista, jotka on vain joko osittain täytetty tai täysin tyhjiä. En olettanutkaan, että ulkomaille lähteminen ja siellä opiskeleminen olisi helppoa - varsinkin kun kyse on Intiasta - mutta yllättävän paljon hommaa siinä on...
2. Tein tylsyyspäissäni eräänä sadepäivänä jonkinlaisen pienen epämääräsen infopostauksen UWC:sta. Siihen pääsee tästä, tai sitten painamalla tota sivupalkissa olevaa UWC Mahindra College -kuvaa.
3. Mun mahtava co-year Klaus kirjoitti UWC:sta artikkelin Ylen sivuille. Tää on oikeasti tosi hyvä juttu, sillä UWC ei oo kovinkaan tunnettu, varsinkaan meidän nuorten keskuudessa. Me suomalaiset stipendiaatit ollaan tosi etuoikeutettuja, sillä me saadaan täysstipendi, joka kattaa lähes kaiken. Monet muista maista tulleet joutuvat usein maksamaan joko puolet tai neljässosan koulumaksuista, eikä ne todellakaan ole mitään pikkusummia. UWC on ihan huikea mahdollisuus ja täysstipendi tekee siitä vielä ainutlaatuisemman, minkä takia on sääli, kuinka niin harva tuntuu tietävän tästä.
Mulla on selkä kipeä lattialla nukkumisesta ja silmissä unihiekkaa vähäisistä yöunista, mutta se ei haittaa koska nauroin enemmän kuin aikoihin. Hyvää ruokaa, paljon iloa, mielenkiintoisia keskusteluja, hieman haikeutta ja ihania ihania ihania ihmisiä. Hankala ymmärtää, kuinka onnekas mä oon saadessani olla osa tätä kaikkea ja kuinka saan mahdollisuuden jakaa tän kokemuksen just näiden ihmisten kanssa.
I don't know where I am I don't know where I've been but I know where I want to go
Hämmentää. Oon hyppinyt viime viikolla paikasta toiseen ja nauttinut kesästä ja lomasta ja Suomesta, mutta Intia jyskyttää kuitenkin aina pääkopan perukoilla. En kadu mun päätöstä lähteä, en todellakaan, tuntuu vain hassulta suunnitella omaa tulevaisuuttaan, joka ei tuu olemaan Suomessa.
Seuraavat pari päivää juoksen hoitamassa byrokratiajuttuja, mikä ei nyt oo ihan niin kivaa, mutta onneks viikonloppuna on UWC-yhdistyksen kesätapaaminen Järvenpäässä. Superkivoja asioita on tapahtunut ja superkivoja asioita tulee tapahtumaan, minkä takia mulle iskee välillä kriisi, koska haluaisin jo Intiaan mutta toisaalta haluisin että kesä jatkuu ikuisesti.
Kesäloma ja tää tuntuu hassulta. Vielä hassummalta tuntuu kuitenkin se, etten tuu enää ikinä astumaan Ressun lukion ovista sisään koulun opiskelijana. Koko vuosi on kulunut ihan silmänräpäyksessä, niin nopeasti etten välillä oo ees saanut kunnollista otetta siitä.
Ensimmäisenä koulupäivänä katoin ympärilleni ja aattelin, että tässä seurassa tuun viettämään seuraavat kolme vuotta. Outoa ja vähän surullistakin, että ne vuodet typistyivät lopulta vain yhteen. Varsinkin, kun musta tuntuu kuinka oon vihdoinkin löytänyt sen oman paikkani ja omanlaiseni lukion, omanlaisten ihmisten ympäröimänä. Eniten harmittaa kuitenkin ehkä se, kuinka jätin tutustumatta moniin mielenkiintoisilta vaikuttaviin ihmisiin, koska luulin, että mulla on vielä aikaa ja monia yhteisiä koulupäiviä edessä. Oh boy was I wrong.
Mulle tulee ikävä Ressua; kotoisia käytäviä, mahtavia opettajia, ihania persoonallisia ihmisiä ja eniten sitä fiilistä, joka siellä vallitsee. Jos elämä olis mennyt toisin ja olisin jäänyt Suomeen, Ressu olisi ollut siinä tapauksessa se oikea vaihtoehto mulle.
nää soi nonstoppina koko Lyon-matkan ajan - eikä kyllästymistä näy vielä missään
Tässä mun pitäis olla tekemässä jotain ihan muuta, mutta into ja kiinnostus siihen muuhun on täys nolla. Mun osalta lukion vika koeviikko on menossa, ja tieto siitä ettei mun numerot tule vaikuttamaan mihinkään syöksee motivaation aika pohjalukemiin. UWC:hen liittyen pitäisi täytellä papereita, varata lääkärinaika, metsästellä todistuksia ja kaikkea muuta maan ja taivaan välillä, mutta mulla on niin laiska ja aikaansaamaton olo ettei nääkään hommat suju niin rivakasti kuin pitäisi... Kävin kyllä tänään Maailma kylässä-festareilla levittämässä UWC:n ilosanomaa, harmittavan vähän oli kuitenkin sitä itse kohderyhmää paikalla. Mutta ainakin lentoliput saatiin ostettua (85 päivää lähtöön mitä), minkä takia ajatukset siintää jossain ihan muualla kuin asioissa, jotka pitäisi saada tehtyä niin pian kuin mahdollista :-D
Osallistuin siis meidän koulun Lyon-projektiin, minkä takia me majoitettiin ihania ranskalaisia viikon täällä Suomessa maaliskuun alkuvaiheilla, ja nyt vastaavasti taas lähdettiin Ranskaan niiden hoitoon kahdeksaksi päiväksi. Se viikko oli kokonaisuudessaan varmasti yks elämäni mieleenpainuvimpia, sillä sain olla uskomattoman kauniissa kaupungissa ihan mielettömien ihmisten ympäröimänä. Kaikista vapauttavinta oli kuitenkin omista rutiineista irrottautuminen ja mahdollisuus kokeilla uusia asioita ja nähdä miten elämä rullaa eteenpäin muualla. Sulla ei ole minkäänlaisia velvoitteita, vaan voit olla rauhassa utelias ja tutkiskella ja samalla unohtaa oman elämäsi, joka oottaa siellä kaukana sun paluuta. Ja nyt kun oon palannut takaisin, istun kotisohvalla potien jonkinlaista Lyon-darraa.
Vanhat suloiset talot, pikku putiikit ja ravintolat, joen varrella olevat kävelykadut, ahtaat ja mutkittelevat kujat... Rakastuin Lyoniin ja sen tunnelmaan, sillä vaikka kyseinen kaupunki onkin asukasluvultaan Pariisin jälkeen Ranskan toisiksi suurin, oli siellä tosi kotoisa ja turvallinen olo. Toki tää fiilis saattoi johtua siitä, että me elettiin kuin paikalliset sen viikon aikana, kun kerran ranskalaisten kodeissa asuttiin. Tietenkin joissakin must see-kohteissa tuli käytyä ja kuvia räpsittiin aika tiuhaan tahtiin, mutta muuten ei kauheesti turistimaisia hommia harrasteltu :D Mun mielestä tälläsessa vaihtoprojektissa kivointa on se, kuinka oikeasti pääsee näkemään sitä jokapäiväistä elämää eikä koe kaikkea pelkästään turistin näkökulmasta.
Yks viikko valui ohi aivan liian nopeesti, mutta hassua kuinka siihen voi samalla mahtua niin paljon onnellisuutta, haikeutta, surua, ärtymystä, toivoa ja suunnatonta vapauden tunnetta - on me dit que le temps qui glisse est un salaud
